"Sinun täytyy opettaa minua paremmin luottamaan häneen", sanoi Gunnar hetken vaiti-olon jälkeen, ja hänen äänensä oli niin ystävällinen. "En tiedä mistä syystä, mutta en voi unhoittaa tuota ensimäistä iltaa. Hänessä on jotain, josta en pidä, vaikka pakoitan itseäni häntä kärsimään".
"Jumalan kiitos ett'en sanonut mitään", ajatteli Liv. "Aslak oli kuitenkin oikeassa, odottaminen on paras".
KUUDES LUKU.
Tästä päivästä alkaen oli Liv täydellisesti Aslakin vallassa. Kenties Liv ei itse tietänyt kuinka totta hän oli puhunut sanoessaan, ett'ei ollut ainoatakaan ajatusta, jota Aslak olisi saanut aikoja sitten. Nyt ei Liv jättänyt mitään Aslakin pyyntöä täyttämättä. Aslak oli hänelle kaikki kaikessa, ja Aslakissa hänellä oli kaikki. Mitä ihmeitä hän näki kun Aslak niitä kuvasi hänelle kirjavilla väreillä. Kaikki epäilykset haihtuivat kuin sumut päivän paisteessa kun Aslak kuiskasi hurmaavat sanansa hänen korviinsa. Joka taakka tuntui keveältä, kaikki väsymys unohtui kun Aslak laski käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, vetäen hänet luoksensa. Ole varoillas, Liv, sinä kuljet vaarallista tietä! Liika sananen, varomaton hetkinen, ja sinä saat sitä katua koko elin-aikanasi! Sinun ei pitäisi istua kuiskailemassa hänen kanssansa myöhään yöllä, sinun ei pitäisi laskea häntä sisään joka kerta kun hän rukoilee ja hänellä vaan on vielä sananen sanottavana. Vai etkö luule nähneeni Aslakin usein hyppäävän ikkunasta ulos, peläten herättävänsä Gunnarin, joka nukkui tuvassa, ja hiipivän luhdille, missä sinun kamarisi oli? Ethän tee mitään muuta, kuin kaikki muut tytöt kylässä, arvelet sä. Hyvin mahdollista, mutta tuota Aslak on sulle opettanut.
Eikö Gunnar vieläkään tiedä mitään. Hän iloitsee siitä, ettei Aslak jää kylään sunnuntaisin, vaan tavallisesti seuraa heitä kotiin Jumalanpalveluksen jälkeen. Liv hyvin usein pyytää Aslakia puhumaan isällensä, mutta hän vastaa vaan: "kyllä sitten keväämpänä".
Nyt on kevät tullut, lehdet puhkeavat ja ruoho kasvaa; linnut laulavat` ja taivas sinertää, mutta Liv vaalenee vaalenemistaan. Jotain hänen mieltänsä painaa, hän salaa jotain. Välistä istuu hän hiljaan itkemässä, jotta sydäntä särkee sitä katsellessa. "Nyt en voi tätä kestää enää", sanoi hän eräänä päivänä Aslakille, "minun täytyy kertoa kaikki. On verinen synti tätä salata enään".
"Nyt siitä kohta puhutaan", sanoo Aslak, taputtaen hänen poskeansa ja pusertaen hänen kättänsä. Sitten sanoo hän muutamia hupaisia sanoja, Liv hymyilee ja koko suru on unohtunut.
Gunnarin on lähteminen kaupunkiin. "Nyt tahdon lähteä itse", sanoo hän, "Aslak voi sillä aikaa talosta huolta pitää. Tämä taitaa kestää noin viikon päivät, arvaan ma — saan sitten nähdä, mitenkä hän menettelee toimessaan".
"Kun isäsi palajaa, niin sanotaan hänelle koko totuus, se olkoon päätetty", sanoo Aslak, "ja sitten häät muutaman viikon perästä".
Gunnar on lähtenyt ja taivaan laki on ikäänkuin kirkastunut Haugenin yli. Itse Livkin, joka rakastaa isäänsä niin hartaasti, arvelee että on helpompi hengittää nyt kun hän on poissa; mutta usein istuu hän syvissä ajatuksissa yksinään ollessansa ja säpsähtää joka kerta kun oveen tartutaan. Aslak on hilpeämpi ja iloisempi kuin milloinkaan. Hän rohkaisee Liviä kun tämä on alakuloinen, laulaa hänelle, juttelee hänelle ja on niin herttainen ja ystävällinen, että Liv unohtaa itsensä ja murheensa kun hän on läsnä.