Hän katseli Livin puoleen. Tällä oli kyyneleitä silmissään. Hän nousi puoleksi sängyssä, katseli Aslakia niin kummallisen surumielisesti, niin totisesti ja hellästi, että Aslakin tuli oikein paha olla. Tätä silmäystä hän muisti niin hyvin; tuolla lailla oli hän katsellut sinä iltana Haugenissa, lukiessansa hänelle Raamatusta, ja tuo silmäys oli ollut hänen mielessänsä siitä ajasta asti.

"Vieläkö kannat vihaa sydämessäsi?" kuuli hän Livin lausuvan ja niin lempeästi. "Kuule nyt totuuden sana minulta", jatkoi hän, tarttuen Aslakin käsivarteen, "Gunnar, hän, joka kerran oli minun isäni, hän on katunut ja taistellut koko elin-aikanansa, mutta mitä sinä olet tehnyt?"

Aslak vaipui alas penkille ja sanoi matalalla äänellä, kätkien kasvot käsiinsä:

"Sinä olet oikeassa, sinä saat opettaa minua sinun kaltaiseksi". Aslak jäi hetkeksi istumaan. "Milloinka me sitten lähtisimme sinne?" sanoi hän yht'äkkiä ja katseli Liviä.

"Kohta, jos tahdot, minä olen valmis".

"Ei, sinun pitää maata tämä päivä voimistuaksesi, niin lähdemme huomenna".

YHDESTOISTA LUKU.

"Hääkellot soivat eräänä hiljaisena sunnuntai-aamuna, vaan tiellä ei näy kärryjä eikä hevosia eikä soittajia, eikä koreita häävieraita. Kirkonportailla seisoo miehiä ja naisia. He kuiskailevat keskenänsä yhtä ja toista ja katsahtavat välistä sisään aukiolevasta kirkon ovesta. Kirkko on väkeä täynnä. Siellä vihkii ja siunaa pappi Aslak Braaten'in, nuoren miehen Haaland'in talosta, ja Liv Gunnarintytär Haugen'in. Mistä olivat tulleet, ei kukaan tietänyt, mutta huhu siitä, mitä oli tapahtunut naapuriseurakunnassa vuosi sitten, eli vielä muistossa ja viritettin uudestaan. Ihmiset katselivat uuteliain silmin noita molempia, jotka käsityksin kulkivat kirkon laattiaa myöten ja sitten, virren päätettyä, tietä myöten. Ei kukaan ole käsketty kestiin, ei kukaan sano heitä tervetulleiksi uuteen kotiin, ainoastaan lintuset visertelevät puissa ylt'ympärillä, pihlaja näyttää punaisia rypäleitään ja koivu hajoittaa lehtiänsä heidän jalkojensa eteen. Aslak on puettu vanhaan nuttuun, uuden myi hän ruo'asta kun Liv oli sairaana. Mutta sydämmensä on niin keveä tänään, ei hän huoli nutusta eikä jutusta, jota kerrotaan hänen ohitse kulkiessaan. Liv on myös vanhoissa liivissä, mutta paitansa on hän pessyt lumen valkoiseksi, Ei hänenä ole solkia eikä renkaita, mutta mitäs niistä nyt kun on saanut sydämmeltänsä pois taakan, joka on häntä rasittanut kauan aikaa. He eivät puhuneet paljon keskenänsä sinä päivänä, mutta pudistivat usein toinen toisensa käsiä. Liv oli sitten istunut kauan aikaa kehdon vieressä, jossa lapsi nukkui, ja katsellut sitä. Hän oli kumartunut sen yli ja kauan aikaa ollut siinä asemassa. Sitten oli hän sanonut Aslakille:

"Meillä on paljon ajattelemista tänään ja paljon, josta saamme pyytää
Jumalalta anteeksi".

"Niin on", oli Aslak vastannut.