Iltapäivällä tuli hän sisään kirja kainalossa. "Olen lainannut sen isännältäni", sanoi hän, "tahdotko lukea minulle vähäisen?"
Liv otti Raamatun ja kävi istumaan.
"Lue sama paikka, jota kerran luit, tuosta tuhlaaja-pojasta", sanoi
Aslak, "minusta se sopii paraiten".
Ja Liv luki, ja Aslak kuunteli, ja niinkuin ennen Haugenissa sanat nytkin sattuivat häneen niin syvästi että hän kätki kasvonsa; mutta hänessä oli kuitenkin enemmän rauhaa nyt kuin silloin.
"Onpa tuo kertomus kaunis, kun vaan olisi yhtä todenperäinen kuin kaunis, niin — Luuletko että Jumala minusta huolisi jos nyt tulisin?" kysyi hän ikäänkuin itseksensä, tuijottaen eteensä.
"Sen Hän varmaankin tekee jos uskot Häneen", vastasi Liv.
"En tiedä uskonko", sanoi Aslak; "en ole paljon siitä kuullut lapsuudesta asti, mutta sinä saat opettaa minua, Liv, minä tarvitsen niin paljon opetusta".
Pian Aslak on tunnettu seudussa ja hänen nimeänsä mainitaan kunniottuksella. Hän on väsymätöin työssä, suora sanoissaan, totinen ja luotettava. Hän on enimmiten itseksensä eikä huoli paljon leikistä ja huvituksista. Liv hoitaa taloa, kasvattaa Gunnaria, neuloo ja kutoo niin paljon kuin jaksaa, jotta ansaitsevat sen verran että tulevat toimeen. Kaikki käy niinkuin ennen Haugenissa, mutta Aslak sitä ei varmaankaan huomaa. Hän ei istu enää sormet korvissa eikä torku Livin lukiessa Raamatusta; sillä Aslakissa usko herää, vaikkapa kaikki vielä on hämärätä hänelle. Liv on puhunut paljon hänelle Gunnar-isästään, vaan ei Aslak tahdo ottaa sitä kuullakseen. Itse on Liv kulkenut ympäri seudussa kuulustelemassa kuinka oli hänen isänsä laita. Yhtä ja toista on hän saanut tietää ihmisiltä, jotka olivat tulleet tunturin toiselta puolelta. Gunnar Haugen, kertoivat he, oli aivan toisellainen nyt kuin ennen: Hänen hiuksensa olivat käyneet aivan harmaiksi tällä lyhyellä ajalla ja hän näytti hyvin vanhalta. Mutta tuo tumma varjo oli poistunut hänen kasvoistansa. Hän oli ystävällisempi ja puhui ihmisten kanssa useammin kuin ennen. Muutamia päiviä tuon tapauksen jälkeen tyttären kanssa, oli joku tullut Haugeniin ja oli ohitse kulkiessaan kuullut jonkun ikäänkuin valittavan siellä. Vieras oli astunut sisään ja siellä Gunnar makasi sängyssä liikkumatonna, avutonna. Hän oli useita päiviä perätysten saanut ryömiä takan luo keittämään vähän ruokaa henkensä säilyttämiseksi. Gunnar oli ollut kauan sairaana, oli pyytänyt pappia luoksensa ja neuvotellut pitkiä aikoja tämän kanssa. Kun hän nousi vuoteeltansa oli hän niinkuin muuttunut toiseksi ihmiseksi. Häntä nähtiin useammin kylässä ja hän oli silloin aina hetken aikaa papin luona. Tyttärestään ei hän koskaan puhunut eikä kukaan uskaltanut kysellä myöskään. Huhu tiesi kuitenkin, että hän oli kysellyt Liviä missä vaan oli sopinut.
Livin sydän tykytti, kun hän sen kuuli. Herra Jumala, jos hän tietäisi Livin olevan niin likellä — mutta vielä hän ei tohtinut mainita mitään, niin kauan kuin Aslak oli vastahakoinen.
Aslak Braaten oli ollut yli kuukauden ajan uuden isäntänsä luona. Kesä oli kulunut, sato korjattu. Silloin kävi Aslakin mieli synkäksi ja kolkoksi. Liv huomasi sen ja oli vähän aikaa ääneti siitä. Vihdoin kysyi Liv oliko hän sairas.