"En ole juuri sitäkään", vastasi hän. Mutta eräänä päivänä, kun hän oli tavallista synkempi, sanoi hän:
"Minä en tahdo salata sinulta, Liv, että minun täytyy päästä matkoille taas. En voi enään olla tässä kuumassa laaksossa". Liv tuskastui kuullessansa sen, mutta salasi sitä sanoen:
"En tahdo sinua estää, mutta tulet kai takaisin?"
"Epäiletkö sitä kun sinä olet täällä?" sanoi hän, "minä pyrin vaan ulos vilpoittelemaan hiukan ja samalla voisin viedä kehruusi myytäväksi".
Näytti siltä kuin Aslak olisi tuntenut raittiin tuulenpuuskan ympärillänsä kun hän seisoi laukku selässä ja sauva kädessä valmisna lähtemään. Silmänsä loistivat ja jalka astui niin kepeästi.
"Pysy kaukana mustalaisten tieltä, äläkä kulje kenenkään seurassa", sanoi Liv, kun Aslak astui kynnyksen yli.
"Sen sulle lupaan", sanoi Aslak ja katseli ikävöiden vihriäistä vuoren-rinnettä. Pian kuuli Liv jonkun laulavan tuolla mäellä, jotta tunturissa kaikui, ja siellä kulki Aslak, pitkänä ja solakkana, matkasauvaa heiluttaen. Mutta Livin mieltä ahdisti, hän painoi kätensä rintaa vasten ja katseli kostein silmin Aslakin jälkeen.
Noin viisi viikkoa oli kulunut, mutta vielä Aslak ei ollut palannut. Liv oli katsellut ulos ikkunasta aamuin ja illoin, vaan ei kukaan tullut eikä kukaan laulanut vuoren rinteellä myöskään. Eikä Liv kuitenkaan ollut tuskissaan, sillä hän tiesi niin varmaan, ettei Jumala sallisi Aslakin joutua harhateille nyt, hän oli niin palavasti rukoillut sitä sekä varhain että myöhään.
Eräänä iltana, kun Liv istui tuudittamassa lastansa, kuuli hän jonkun valittavan käytävässä. Hän hyppäsi tuolilta ja avasi oven. Siinä seisoi Aslak kalpeana ja vapisevana vanhan vaimon seurassa, jota hän melkein veti jälkeensä. Liv tunsi vaimon; se oli sama, jota Aslak oli sanonut äidiksensä. Hän oli verinen kasvoiltaan, vaatteet savessa ja liassa ja hän valitti haikeasti. Liv katseli puoleksi säikähtyneenä Aslakia. "Minä löysin hänet tuolta pohjoispuolelta", lausui Aslak synkästi, "hän makasi tainnoksissa maanvierimän alla ja koko joukko ihmisiä seisoi hänen ympärillään. Mutta laita nyt hänelle sija kamarissa niin pian kuin mahdollista". Aslak varovasti asetti äitin istumaan penkille, mutta tämä vaipui hänen syliinsä. Suuri haava oli otsassa ja sääret olivat ikäänkuin muserretut. Liv pesi hänet puhtaaksi ja sitten hän pantiin sänkyyn. Hän ummisti silmänsä, mutta valitti yhtä mittaa. Liv oli mennyt lapsen luo ja käski Aslakin sanoa mitä tarvittaisiin. Mutta Aslak istui sängyn laidalla katsellen äitiänsä kyynelsilmin. Hän makasi kuin kuolon kamppauksessa, välistä hän nauroi ja sitten taas valitti. Yht'äkkiä avasi hän silmänsä, katsellen huonetta.
"Aslak — onko Aslak täällä?" kysyi hän ikäänkuin peloissaan.