Hän horjui kamariin, sängyn luo, jossa äiti makasi, heittäysi hänen päällensä ja makasi siinä niinkuin hengetönnä.
Ja nyt Liv kiitää suksilla tunturilakson yli.
KAHDESTOISTA LUKU.
Tuossa on tunturilakea, suuri ja avara, joka viettää sinne päin, missä Haugen onpi. Lumimerestä nousee siellä täällä huippuja paljaina ja harmaina, jotka katselevat totisesti ympärilleen. Noin tuo huippu on seisonut vuosien kuluessa, niinkuin kuningas lumisessa valtakunnassaan. Harvoin vieras lähestyy hänen kylmää ja kolkkoa kotoansa, joskus joku mies kentiesi, laukku selässä, kulkee ohitse, pysähtyy hetkeksi, värisee ja kiitää sitä nopeammin alas kyliin päin. Muuten ainoastaan peurat suurissa laumoissa tanssivat avarilla lakeilla ja raapivat jaloillaan, löytääksensä lumen alta hiukan sammaleita. Mutta tunturillakin on tarinansa. Se on nähnyt väijyvän pyssymiehen, nähnyt pulskan, rohkean nuorukaisen, ja orjailevan raukan, taakka selässä. Se on kuullut monta hupaista laulua, monta pamahtavaa laukausta, vaan myöskin tuskan ääntä, kun vanhus on vaipunut uupuneena sen juurelle tai vieras eksynyt sumuhun, paleltuen, sydän kauhistusta täynnä, kun tie ei ollut löytyvissä. Tunturi oli kaiken tuon kuullut ja nähnyt ja muistojansa koonnut pitkien aikojen kuluessa, vuosien vieriessä, mutta se on ääneti ja nousee lumimerestä paljaana ja kovana, ankaralla katsannolla.
Tänä päivänäkin se olisi voinut kertoa tarinan eräästä miehestä, joka muutamia vuosia sitten lähti tätä tietä villiytyneellä katsannolla, paljaalla rinnalla lumituiskussa ja veitikan tuike tummissa vilkkaissa silmissään. Hänen oli mentävä Haugeniin Gunnarin luo kiittämään viimeisestä olostaan, mutta kosto kyti silmissä ja sydämmessä. Tuota tarinata olisi hän kuunnellut, tuo nainen tuolla huipun juurella, sillä tiesipä hän että se mies pian tulisi, tälläkin kertaa käydäkseen Haugenissa ja tälläkin kertaa kosto silmissä ja sydämmessä.
Liv seisoo kallioseinän juurella, silmät käden varjossa, katselee, etsiskelee hän niitä kiviä, jotka osoittavat oikeata tietä. Posket ovat punaset ja raittiit, sillä tuuli on puhaltanut ruusuja niihin. Silmä katsoo vakaasti eteensä ja näyttää niin tyyneltä pitkien ripsien suojassa, joihin lumihiuteita on tarttunut. Pelko ei enää ahdista hänen sydäntänsä, vaikka se on katkeemaisillaan. Hän taisi ja hän tahtoi pelastaa isänsä, vaikkapa oman henkensä uhalla. Sitten hän oli tehnyt tehtävänsä. Liv on kaunis seisoessaan tuossa suksillansa, pitkä ja solakka, voimalliset kasvot ylöspäin nostetut, kultainen tukka otsalla taaksepäin käännetty, nojaten sauvaansa toisella kädellä ja toisella suojaten silmiä päivältä. Hän huo'ahtaa, katsoo onko lapsen hyvä ja lämmin ja kulkee sitten eteenpäin vaarallisella matkallaan. Hän edistyy alussa verkalleen, mutta pian käypi kulku nopeammin ja sitten kiitää Liv mäkeä alas. Hän kallistaa ruumistansa eteenpäin, silmät katsovat suurina, tarkkoina, suu on puoleksi avoinna, kun hän lähtee menemään alas. Tuuli lyö häntä vastaan, melkein ahdistaa hänen henkeänsä, ja leikkii hajoitetuilla hiuksillaan, jotka valuvat olkapäille, ja lumi, joka pyryttää suksien jäljistä kuin valkoinen pilvi, kiertää hänen vartalonsa kylmään valkoiseen vaippaansa.
Ja huiput ja kalliot ja linnut ilmassa ja vuorikoivut ja pensaat katselevat ällistyen nuorta reipasta vaimoa, joka rientää salaman nopeudella heidän ohitse. Ilta lähestyy kun Liv seisoo rinteellä, josta nähdään Haugen ja kylä siellä alhaalla. Sukset on hän taas heittänyt olalleen. Aurinko menee maille ja hän katselee kuinka sen säteet loistavat laakson yli, vaan Haugeniin ne eivät pääse, vuori luopi varjonsa siihen ja siellä on yhtä pimeätä ja kolkkoa kuin ennen. Seisoikohan Gunnar ovessa vai eikö hän vielä ole tullut pellolta? Vai seisoiko hän yksinänsä takan ääressä, katsellen hohtaviin hiiliin ja ajatellen eksynyttä tytärtään, mitäpä Liv tiesi! Hän sanomattomasti ikävöi päästäksensä alas vaan katsomaan kuinka siellä oli laita. Mutta tuntui kuitenkin kuin jalka ei uskaltaisi astua sinne päin. Hän istui kalliolle, otti lapsen syliinsä, katseli sitä ja tuuditti sitä käsivarsillaan. "Kyllä sinä nytkin saat tietä raivata", sanoi hän suudellen lasta. Ja siinä istuu nyt Liv, katsellen kotoseutujansa, joita hän ei ollut nähnyt siitä illasta asti, jona lähti ulos avaraan maailmaan, kun isänsä oli hänet talosta karkoittanut. Kuinka hän rakasti tätä seutua! Kuinka hän rakasti isäänsä! Kauan ei hän istu. Aslak voisi tulla ennenkuin aavistaakaan, kuinka hänen siis olisi aika levätä? Ja nyt taas astumaan alaspäin mullassa ja kivistössä polulle asti.
Gunnar istui takan ääressä lepäämässä päivän työstä. Monta ajatusta juolahti hänen päähänsä kun hän istui tuossa, heittäen silloin tällöin oksaa tuleen. Mutta tuvassa oli niin rauhallista ja rauha kuvautui vanhuksen kasvoissakin; vaikka olivat surumieliset, oli niitä kumminkin hyvä katsella. Silloin hän herätettiin mietteistään, joku koputti ikkunan ruutua. Hän nousi ja avasi ikkunan, nähdäksensä ken siellä oli. Hän näki vaimon siinä seisovan, mytty sylissä, vaan kasvojen muotoja hän ei voinut nähdä pimeässä.
"Kuka se on?" kysyi hän. Silloin kuului kummallisen hellä ääni alhaalta lausuvan:
"Nimeni on Liv ja muinoin sanottiin minua tyttäreksesi."