"Minä lupaan sen", änkytti hän ja piti äitiä sylissään.

"Sano se vielä kerta — mahtava henki sua kuuntelee, Aslak", huusi Guro korkealla äänellä, nostaen kättänsä.

"Minä lupaan sen", toisti Aslak ja hikihelmiä vieri hänen poskiansa myöten. Guro vaipui jälleen sänkyyn, käsivarret painuivat alas ja hän makasi tainnoksissa.

"Kas! varjo poistuu, minä olen vapaa — olen vapaa —" huusi hän yht'äkkiä. Hetken päästä kuiskasi hän: "kuinka pimeätä täällä on — kuinka täällä humisee — onko täällä kukaan? Missä olet, Aslak?" Hän haparoi käsillään Aslakia. "Missä olet, Aslak?"

Aslak kumartui hänen yli.

"Täällä olen", sanoi hän.

Guro katseli häntä pienillä ympyriäisillä silmillään.

"Tuossa hän seisoo pitkänä ja solakkana, ja hänkö myisi itsensä Burolle; Hän vihaa heitä ja sukumme on puhdas. Kuinka uljas hän on ja hän rakastaa äitiänsä". Näin hän makasi taas hetken aikaa. "Anna mun suudella sinua", sanoi hän hiljaa, nousi sen verran että kosketti hänen huuliansa, sitten vaipui hän alas ja oli kuollut.

Liv seisoi tuvassa aivan likellä ja ovi oli auki. Hän oli nähnyt Aslakin seisovan kalpeana ja raivoisana, outo tuli silmissään, hän oli kuullut Aslakin lupauksen. Se leikkasi kuin miekka hänen sydäntänsä. Hän luuli niin varmaan valloittaneensa Aslakin, mutta nyt oli hän kadottanut hänet jälleen. Ja isä! Kumpi nyt oli valittava. Hän seisoi hetken aikaa liikkumatonna, äänetönnä pelosta ja katseli kamariin, missä Aslak istui. Sitten hän kääntyi. Hän oli kuolon kalpeana, mutta kasvonsa osoittivat, että hän nyt oli valinnut. Ei yhtään kyyneltä näkynyt hänen suurissa, kirkkaissa silmissään. Hiljaa astui hän ulos, sitoi päähän karvaisella reunuksella varustetun myssyn, pukeutui lämpöseen röijyyn, pisti lihaa ja leipää sen alle. Meni sitten nopeasti kehdon luo, kääri lapsen lämpöisiin vaatteisin ja sitoi sen selkäänsä niinkuin menneinä aikoina. Varovasti sulki hän oven, otti sauvan käteensä, heitti sukset olalleen ja lähti näin kotoa pois kylmänä talvi-iltana ennenkuin aurinko vielä oli noussut.

Mutta Aslak istuu kotona kuolleen äitinsä luona ja uskaltaa töin tuskin hengittää. Oliko hän kuollut? Mitä oli hän puhunut? Oliko kaikki pahaa unta vaan? Hän pyyhki silmiänsä, ikäänkuin poistaaksensa tuota näkyä, mutta tuossa äiti makasi kylmänä ja kalpeana ja hänen suudelmansa poltti vielä Aslakin huulia. Hän juoksi tupaan huutamaan apua, mutta hän ei nähnyt Liviä. Hän juoksi kehdon luo, mutta lapsi oli poissa.