Gunnar oli noussut, hän seisoi kuin kivettyneenä. "Onko tämä totta?" kysyi hän.
"Se on totta," sopersi Liv.
Hetken aikaa Gunnar seisoi siinä, sitten nosti hän päätänsä huolettomasti ja sanoi: "Tulkoon, hän on minut löytävä".
Liv heittäysi isänsä kaulaan. "Älä tee niin! Älä tee niin, minä tulen onnettomaksi koko elin-ajakseni."
Gunnar pusersi hänen kättänsä ja lausui totisesti:
"Haugenissa olen elänyt siitä asti kuin ihmiseksi tulin. Haugenissa tahdon myös kuolla".
Yht'äkkiä pisti Liv'in päähän ajatus. Hän hypähti pystyyn, silmänsä loistivat.
"No, minä juoksen kylään vaikka kaatuisinkin tielle. Minä kokoon ihmisiä, — he ottavat hänet kiinni — kiinni hänet ottavat, vaan sama se — sinut minä pelastan, vaikka kadotankin hänet. Minä luulin hänestäkin olevan toivoa, mutta nyt kadotan hänet — sinä olet pelastuva, isäni".
Hän aikoi rientää ulos, mutta Gunnar asettui oven eteen ja pidätti hänet.
"Sinun pitää jäädä tänne luokseni, Liv", sanoi hän korkealla äänellä, "jos kerran lukitsin oven, että et pääsisi sisään, tahdon nyt lukita sen, että et pääse ulos".