Liv vaipui penkille, kätki kasvonsa käsiin ja itki niin rajusti, ett'ei Gunnar millään lailla voinut häntä hillitä. Mutta se olikin koko sielun taistelu, joka nyt suli kyyneliksi. Kun hänen mielensä taas asettui, oli hän aivan hiljaa. Hän istui hetken aikaa ikäänkuin miettien jotakin itsekseen ja hengitti vaan raskaasti. Sen perästä sanoi hän tyynesti isälleen:
"Jos tahdot noudattaa minun neuvoani, isä, niin ota häntä ystävällisesti vastaan kun hän tulee. Pane liina pöydälle, sytytä kynttilät ja tarjoo hänelle illallista, ehkä rupee hän epäilemään".
Gunnar ei kohta vastannut. "Siinä on järkeä puheessasi", sanoi hän viimein, "minä teen niin tyttäreni".
Ja nyt on kaikki valmistettu yö-vieraita varten. Lumivalkoinen liina on pöydälle levitetty ja kynttilät palavat raskaissa hohtavissa messinki-jaloissa. Tuli väistyy takassa ja pata kiehuu, ja pöydän ääressä istuu Liv, lapsi sylissään, sekä hänen edessänsä Gunnar. He puhuvat menneistä ajoista. Mutta kun vaan tuulen puuskakin koskee talohon, säpsähtävät he ja kuuntelevat, henkeänsä vetämättä, oliko Aslak joka tuli. Muuten eivät pelänneet, olisi voinut sanoa että rauha ja ilo vallitsi näissä molemmissa nyt kun olivat toisensa löytäneet.
"Sanoppas nyt, Liv, kuinka olet elänyt koko tämän pitkän vuoden?" sanoi
Gunnar, taputtaen tyttärensä kättä.
"Se on pian kerrottu, isä", vastasi Liv. "Tuona iltana, sä tiedät, menin, tietämättä mihin, niin kauas vaan kuin jalat kannattivat, ja sitten vaivuin viimein tien viereen aidan juureen, ja sinne jäin makaamaan seuraavaksi päiväksi. Olen sitten kulkenut talosta toiseen aina tuonne itäänpäin, jossa tiesin Aslakin ennen olleen. Ehkä hän taas oli pyrkinyt sinne. Mutta en häntä löytänyt. — En ole kerjännyt, isä; muutamia killinkiä minulla oli taskussani, ja joskus annoin jonkun vaatekappaleen ruo'asta. Mutta talvi läheni ja oli kylmä — — hs! eikö ollut joku portailla, olin kuiskaamista kuulevinani — — ei, se oli vaan tuuli. Niin sitten sairastuin ja tulin vuoteen omaksi eräässä talossa siellä. Pikku Gunnar syntyi ja, voitko sitä uskoa, ihmiset olivat niin hyviä minua kohtaan. Mutta minulla ei ollut mitään rauhaa, kevään lähestyessä ja ilman heltyessä käärin lapsen vaatteisin ja sidoin sen selkääni sekä läksin kulkemaan. Viimein löysin kun löysinkin Aslakin, ja hän oli niin hyvä ja hellä minua kohtaan. Niin, sinä voit uskoa minua kun sanon, ett'ei kukaan olisi voinut olla, parempi minua kohtaan, kuin Aslak silloin oli". Ja Liv kertoi heistä kaikki, ja, joka kerta kun hän mainitsi Aslakin nimen, hellitteli hän erityisellä hellyydellä tuota nimeä. Sanat soivat silloin aina niin hempeästi, jospa surullisestikin. Gunnar kuunteli Livin kertomisia, pöytään nojautuneena ja katsellen maahan. Vähän aikaa sen perästä nosti hän päätänsä ja katseli kauan ja hellästi Liviä. Sitten ojensi hän kättään sanoen:
"Sinä olet pyytänyt minulta anteeksi, Liv, mutta nyt täytyy minun pyytää samaa sinulta. Tarkoitukseni oli hyvä sinä iltana, usko minua, tarkoitukseni oli hyvä. En tohtinut tehdä toisin kuin tein, vaikka silloin repäsin itsestäni omaa lihaani ja vertani. Nyt olen oppinut katselemaan elämätä toisin kuin silloin, nyt en ole enää Jumalaa ankarampi. Ihmiset tässä seudussa tietävät nyt minusta kaikki, ja hyvä on että sen tietävät, jotta ei minun tarvitse olla arka ja peloissani heistä enää. Nyt voin helpommin hengittää, nyt kun koko maailma tietää että olin peto. Ja Aslak on auttanut minua, vaikka hän tarkoitti pahaa. Jumala antakoon hänelle anteeksi ja olkoon kiitetty siitä että hän on pitänyt suojelevaa kättänsä sinun ja minun yli".
Liv tarttui isänsä käteen, pusersi sitä kovasti eikä nyt enää mikään eroittanut näitä molempia.
Yö lähestyi. Nyt kuulivat melua ulkoa. Ovi meni selälleen ja sisään juoksi Aslak korskeana ja ylpeänä, mutta kasvonsa olivat kalman kalpeat. Hän astui keskelle laattiaa, mutta sinne jäi hän hämmästyneenä seisomaan ja katseli ympärillensä. Hän näki valkoisen pöytäliinan, kynttilöitä, jotka paloivat jaloissaan, Livin, joka istui tuossa kunniaistuimella hänen poikansa kanssa. Hän ei näyttänyt oikein käsittävän tätä. Tuossa tuli Gunnar korkeana ja tyynenä ja ojensi ystävällisesti hänelle kättä, sanoen:
"Hyvää iltaa, Aslak! tuletko ystävänä vai vihollisenako, vävynä vai vieraana Haugeniin tänä yönä?"