Aslakin sääret rupesivat vapisemaan, veri nousi hänen kasvoihin, hän puri hampaansa yhteen ja rintansa hengitti raskaasti. Hän katseli hämmästyneenä laattiaan. Näin seisoi hän kauan, vaan viimein repäisi hän ikäänkuin raivoissaan rintataskunsa auki, jotta lastut ja tulitikut lensivät ympäri laattiaa. Hän kokosi niitä yksittäin, heitti ne tuleen ja huudahti itku äänessä:
"Vaikkapa ijankaikkisesti minua kiroisit, äiti, en voi tehdä toisin". Sitten meni hän Gunnarin luo, silmät maahaan luotuina, ja häpeissään kuin märkä koira seisoi hän siinä.
"Lyö minua nyt, Gunnar Haugen", sanoi hän viimein, "tai tee kanssani mitä tahdot, minä en ole paikastakaan liikahtava, sillä nyt saat kuulla totuuden sanan. Minä etsin sinua pahassa tarkoituksessa, aikoen polttaa talosi tänä yönä. Ai'oin tulla tänne yksinäni ja sanoa sinulle uhaten ja ylpeästi kaikki mitä isälleni teit. Tahdoin ärsyttää sinua tappelemaan kanssani, jotta saisimme nähdä kumpiko on väkevämpi meistä. En voinut tehdä sitä muuten. Miksi et lyönyt minua? Miksi varastit minulta rohkeuden — vaan Jumala siunatkoon sinua siitä. Mutta minä iloitsin, käydessäni tunturin yli tänään, siitä että sinä syöksisit päälleni, tultuani tänne, että löisit minua ja potkisit minua pois; minä olen käynyt ikäänkuin horroksissa, ja kuinka minä olen kärsinyt tänä päivänä! Mutta nyt — — Hyvä Jumala että olet ottanut lapseni huostaasi, sitä en unohda. On kuin noituus olisi haihtunut pois minusta nyt — mutta kuinka hauskaa täällä on. Ja sinä, Liv — mitenkä sinä olet tullut tänne? — vaan sama se. Lyö minua nyt, Gunnar Haugen, muuten en saa mitään rauhaa — lyö minua nyt ennen kuin menen, ja Jumala siunatkoon sinua jos tahdot olla hyvä lastani kohtaan". Hän tarttui Gunnarin käteen, pudisti sitä hartaasti ja suuteli sitä kyynel-silmin. Sitten aikoi hän lähteä, mutta Gunnar pidätti häntä.
"Täällä on vielä tilaa naulassa nutullesi, jos tahdot".
Aslak pudisti päätänsä. Mutta nyt Liv tuli lapsen kanssa.
"Tahdotko taas lähteä pois minun ja poikasi luota, Aslak, niin saan kaiketi ruveta sinua etsimään toisen kerran", sanoi hän lempeästi ja katseli sydämmellisesti Aslakia. Silloin Aslak ei voinut vastustaa enään, hän tarttui toisella kädellään Livin käteen ja toisella Gunnarin, ja sanoi:
"Jumala teitä molempia siunatkoon, luulenpa melkein että mustalaisesta tulee siivo mies".
* * * * *
Monta vuotta on kulunut siitä illasta. Mitä Gunnar oli toivonut, saavansa kuolla rauhassa Haugenissa, se on tapahtunut. Aslak ja Liv seisoivat hänen vuoteensa vieressä kun hän kuoli. Eikä koko tämän ajan kuluessa ole yhtään pahaa sanaa lausuttu Gunnarin ja hänen vävynsä välillä. Aslak hallitsee nyt Haugenissa ja on saanut siitä hyvän talon. Liv istuu iloisena ja onnellisena tuvassa rukkinsa ääressä, ja pieni vikkelä poika leikkii pihalla. Se on pieni Gunnar, joka on kasvanut suureksi ja on jotenkin ylpeä kun hän istuu kuorman päällä isänsä vieressä ja lähtee kaupunkiin. Mutta Aslakin veri on vielä levotoin ja joka kesä, kun on oikein kuumaa, sitoo Liv itse laukun hänen selkäänsä ja panee kehruunsa siihen, sillä silloin Aslakin täytyy lähteä kiertelemään vanhalla tavallaan. Mutta mitään hän ei kammo niin paljon kuin yhtymistä vanhojen seuralaistensa kanssa, eikä hänen jalkansa koskaan ole niin kepeä kuin hänen palatessaan, rahoja taskussa, ja nähdessään että Liv seisoo ovella odottamassa. Sellaisten kesämatkojen perästä on hänen mielensä aina tyynempi. Hän laulaa ja tekee työtä varhaisesta aamusta myöhään iltaan, ja tapahtua voi, niinkuin menneinä aikoina, että Liv hiipii ylös tunturille viemään hänelle juomaa ja juttelemaan hänen kanssansa vilpoisella iltahetkellä, kun hän pellolla kaivaa. Tuo vanha kirja on vielä kaapissa ja se otetaan vieläkin esille jok'ainoa ilta, ja Liv lukee siitä ja Aslak itse siunaa ruokaa.
Myrskyn ja pimeyden jälkeen on tullut rauhaa ja päivän paistetta. Rauha vallitsee talossa, rauha niissä, jotka talossa asuvat.