— Se on pahin, mitä voit tehdä. Muistanet kai mitä isäsi sanoi?
— Kyllä minä sen muistan, vaan en ollut omassa vallassani.
— Mitä joutavia, minä kyllä puhun papin kanssa siitä.
— Ethän vain mene papin puheille?
— Menen kyllä, nyt hän kerran saapi kuulla totuuden.
— Oh, Kari! Hän ei saa ottaa sinua pois minulta, sanoi Torger peloissaan.
— Siitä hän kyllä pääsee, vastasi Kari vakavana, hymyili ja puristi
Torgerin kättä. Torger katsoi vaimoansa loistavin, uskollisin silmin.
Semmoinen oli hän silloin kuin soitti hänet ulos vuoresta
kirkonkellolla.
— Kyllä varmaankin on paras että annan soittoniekan viuluineen päivineen mennä menojaan ja ryhdyn johonkin muuhun, sanoi Torger kotvasen kuluttua huoaten.
— Ei suinkaan, sitä sinä et saa tehdä. Jokaisen pitää olla sinä, miksi hän on luotu, ja sinä olet oivallisin soittoniekka Norjanmaassa, sen voin sanoa sinulle, Torger.
— Mutta sinä olit kuitenkin älykkäämpi, kun ryhdyit kirjaan käsiksi, sanoi Torger.