Uudestaan herätessään makasi Torger omassa tuvassansa. Aurinko paistoi sisään maalattua kaappia kohti, Kari istui ja kutoi, pikku poika tallusteli lattialla, kaikki oli paikallaan, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän katsoi Karia niin kumman kauvan ja ankarasti. Kari ei virkkanut mitään; hän otti vaan pojan ja vei sen Torgerille. — Ota pois poikanulikka! sanoi Torger vihaisesti ja lykkäsi hänen pois luotaan. Tuokion kuluttua peitti hän kasvonsa päänalaiseen.
— Minä olen sekä Jumalan että ihmisten kiroissa, Kari, lausui hän ja rupesi ääneensä itkemään.
— Minä en tiedä siitä mitään, sanoi Kari tyynesti ja korjasi irtipäässeen silmukan.
Torger lakkasi itkemästä. — Sinä kai et ole kuullut mitä pappi eilen sanoi?
— Olen kyllä, mutta papista ei vielä ole tullut Jumala.
— Olen, olen minä pirun lapsi, Kari.
— Älä puhu semmoista roskaa, Torger, mutta nuku vielä vähän, niin keitän sinulle hyvän kahvikupin.
Torger oli vaiti. Tuntui kuin Karin sanat olisivat niin vilvoittaneet hänt, hän oli vakava luonteeltaan ja kaikki meni jokapäiväistä menoaan.
— Sinä joit liiaksi eilen, Torger, sanoi Karin, kaataen hänelle kahvia.
— Niin tein, Kari.