Pappi sekä punastui että kalpeni. — Kenties tahdot minun kääntää, sanoi hän viimein pilkallisesti.
— Sitä en ajattele, mutta minä sanon sen, mikä totta on. Ja kun puhut Jesuksesta, niin kerro että hän siunasi pikkulapsia, että hän ei tahtonut heittää kivellä vaimoa, joka oli tehnyt huorin.
— Ja että hän ruoskalla ajoi ulos ne, jotka saastuttivat hänen huonettansa, ja huusi voi! kaikille niille, jotka luulevat pääsevänsä taivaasen paljaastaan huutamalla Herra! Herra! ja jotka rakentavat huoneensa hiekalle.
Kari tyyntyi, kun pappi otti näin kovasti kiinni. — Minä en tahdo väitellä kanssasi. Sen vaan tiedän, että minut on kastettu ja kasteessa minusta tuli Jumalan lapsi, ja siinä lupasi pappi minulle autuuden sen uskontunnustuksen nojassa, minkä siinä tein, ja luki minulle Jumalan rauhan. Siinä uskossa minä tahdon elää ja kuolla ja sitä rauhaa minä halajan.
— Juuri sitä rauhaa minä sinulle tarjoan, hyvä vaimo, sanoi pappi, — mutta se ei kuulu viulunsoittoon se.
— Kuuluu kyllä, sillä Torger kuuluu viulunsoittoon; kaikki hyvä hänessä on yhteydessä viulun kanssa. Ja sentähden minä rukoilen sinua, älä hävitä meidän kotirauhaamme, älä tee häntä kelpo miehestä heikoksi ihmiseksi.
— Minä olen Jumalalle edesvastauksessa kaikista sieluista hänen seurakunnassansa, sanoi pappi yksitotisesti; minä en voi tehdä eroitusta ihmisten suhteen. — Onko sinulla enemmän sanottavaa.
— Ei ole enempää. Mutta eiköhän vastuun-alaisuus tule raskaaksi?
— Se on minun asiani eikä sinun, vastasi pappi jyrkästi.
Kari lähti. Mutta ison aikaa sen perästä kuultiin papin kävelevän raskain askelin edes takaisin lattialla ja puhuvan ääneen itseksensä.