Torgerin tullessa kotiin nuoritti Kari hänen eväspussiansa ja sanoi: —
Nyt täytyy sinun, Torger, lähteä liikkeelle hankkimaan jotakin taloon.
Täällä sinun kaltaisesi mies ei voi kauemmin olla, ja minä hoidan
torppaa sill'aikaa.
KAHDEKSAS LUKU.
Raskaampaa matkaa kuin Torger nyt kulki, oli hän harvoin kulkenut. Asian laita oli semmoinen, että kun hän oli kotona pirtissänsä ja Karin seurassa, tunsi hän itsensä taas vapaaksi ja onnelliseksi. Karin vahva usko ja tyyni olento vahvisti häntä. Mutta kun hän jäi yksinään, tulivat papin sanat hänen perässänsä. Tuo hetki häissä oli ollut niin hirmuinen hetki, että sitä ei helposti voinut unohtaa. Torgerista tuntui kuin jotakin pahaa tulisi tapahtumaan tällä matkalla. Hän, jolla oli semmoinen kotona olon halu, ei nyt enään saisi siellä olla. Hänestä näytti aivan kuin hän nyt alkaisi pitkää ja raskasta elämätä. Tähän saakka oli ollut päivänpaistetta, onnea ja rauhaa. Tunturilla olivat ajatukset tunkeuneet väkisten hänen mieleensä, jonkatähden hän oli iloissaan kuin pääsi kotiinsa. Kun hän nyt viululaatikko selässä käveli kivikkoa pitkin, tuntui hänestä kuin kalliomöhkäleet olisivat nousseet sumun seasta pystyyn häntä vastaan, ja hänelle muistui mieleen Sylfest ja hänen sukunsa, jonka Herra hävitti maan päältä sentähden, että se oli tehnyt syntiä. Hän ennätti niin pitkälle kuin kuusikkoon. Siinä hän istuutui hirren päälle ja pyyhki hikeä otsastansa. Palaisiko hän kotiinsa takaisin alkaakseen uutta elämää ja raastaakseen käsillänsä, niinkuin kaikki muut? Mutta miten silloin kävisi Karille ja pikku pojalle? ne tarvitsevat ruokaa ja vaatteita, eikä hän ole semmoinen työmies, että ihmiset juuri paljon voisivat häntä käyttää. Ei, hänen kyllä vaan täytyi jatkaa viulun soittelemista, ja jos oli totta mitä Kari sanoi, että viulunsoitto oli hänen elämänkutsumuksensa, niin ei siitä voinut tulla synti. Siten hän istui mietiskellen itseksensä; ajatukset juoksivat samaa kiertokulkua. Sitte hän huokasi, nosti taas viululaatikon selkäänsä ja kävellä letusteli eteenpäin. Hän kulki tuon tuostakin sivu talon, missä hän ennen oli ollut tervetullut vieras. Nyt hän ei uskaltanut astua huoneesen pyytämään herakuppiakaan. Seutu oli nyt perkattu puhtaaksi kaikesta liasta, ja hän oli se likainen, joka vielä oli ulos la'astava. Senpätähden hän nyt olikin pakoretkellä.
Tämä synkkämielisyys vaivasi häntä, kunnes hän pääsi tuolle puolen tunturin naapuripitäjääsen. Siellä oli laajempi tila ja huokeampi hengittää, ihmiset olivat ystävällisempiä; nyt hänen täytyi koettaa mennä eteenpäin; hän ei enää voinut palata takaisin. Pian saatiin tietää Torger soittajan tulleen pitäjääsen, ja ihmiset kilvan kokivat saada hänet käsiinsä. Torger kuuli vanhan kai'un viulussansa; se ilo, minkä hän toi ympärilleen, vaikutti hänelle hyvää, ja hän ansaitsi rahaa. Oli kuin koti-olojen muistot nyt olisivat häntä kiihoittaneet panemaan kaiken voimansa soittoon; ihmiset saisivat silloin kuulla, että hän oli luotu juuri siihen eikä mihinkään muuhun.
Niin tapahtui muutamana päivänä että hänelle tuli sana kirjurilta, joka kutsui häntä luoksensa; siellä oli eräs vieras mies, joka tahtoi häntä puhutella. Viulu piti hänen ottaa mukaansa. Hän vietiin kirjurin vierashuoneesen, ja siinä istui tuo muukalainen puhellen naisten kanssa. Hän oli vahva- ja suora-vartaloinen mies, vilkkuvat silmät päässä ja hymy huulilla. Torgerin huoneesen tullessa hän hypähti seisalleen tuolilta. — No, — kas tuossa on mestari-soittaja, — nyt pitää sinun soittaa minulle, sillä minäkin olen soittoniekka! Torger katsahti häneen. Mikähän tuo lienee? Hän otti viulun kotelosta ja pyysi saadakseen jakkaran, sillä semmoisella hän oli tottunut istumaan. Ja nyt hän soitti ensimmäisen laulun. — Hyvä! hyvä! huusi vieras taputtaen käsiänsä. — Enemmän, enemmän. Ja Torger soitti "Pohjoisvuonolaisen".
— Oletko itse tehnyt tuon? kysyi vieras. Ei hän ollut sitä tehnyt.
— No, soitappas joku, jonka itse olet tehnyt, pyysi hän. Torger vähän ujosteli. — Saat kuulla "Koskenhaltijan", sanoi hän. Ja hän soittamaan "Koskenhaltijata". Mutta nytkös kädet tulivat liikkeesen! Hän ei voinut pysähtää; yksi laulu ja polska soljahti toiseensa ja viimein mennä viipotettiin "Karipolskaa" — jossa koski, vuori, joen pauhina, koto ja hän, joka oli soittanut hänet irti kirkonkellolla.
Vieras istui aivan kuin kiinninaulattuna. Viimeisen jousenvetämän kaikuessa hyppäsi hän ylös, kiiti Torgerin tykö ja puisti häntä molemmista olkapäistä. — Mutta onhan se verratonta! oletteko Te kuulleet semmoista ennen? ja hän kääntyi toisiin päin. — Se on tuota luontoperäistä, tuo ihmesävel, tuo kosken ja metsän pauhu ja kohina — minä en saa sitä koskaan, en koskaan, vaikka opettelisin sata vuotta. Kuinka vanha sinä olet?
— Kolmenkymmenen.
— Ja sinä olet itse opetellut soittamaan?