— Isäni minua opetti, ja hän oppi isältänsä; me olemme olleet soittajia niin kauvan kuin suku muistaa.
— Ei, mutta pitääkö sinun vaan kuleksia täällä maakylissä ja soittaa häissä ja kemuissa — sehän on aivan hullua. Sinun täytyy lähteä ulkomaille! — etkö koskaan ole sitä ajatellut?
— Enpä juuri voi sanoa sitä. Minä en usko voivani tulla kummemmaksi kuin olen.
— Ho hoo — kyllä voit tulla kummemmaksi! Tuokaa tänne viuluni. Nyt minä soitan. Ja hän sai viulun; Torger katsoa tuijotti sitä; semmoista viulua hän ei ennen ollut nähnyt. Se oli niin sievä, että kiilteli pitkän matkan päähän.
— Mikä mies sinä olet, jos uskallan kysyä? sanoi Torger.
— Nimeni on Ole Bull, oletko kuullut puhuttavan hänestä?
Torger katsoi häntä suurilla silmillä. — Ei, oletko sinä Ole, sinä?
Luulisinpa kait kuulleeni puhuttavan sinusta!
Ja Ole Bull soitti. Hän soitti "Pajallakäyntiä", ja hän liitti siihen lauluja ja kansansäveleitä, toisinaan itkeviä, toisinaan nauravia. Torgerin suu aukeni yhä enemmän, silmät tulivat yhä kiiltävämmiksi ja isommiksi, ja Ole Bullin vetäissä viimeistä jousenvetämää istui hän aivan kuin kivettyneenä katsoa tuijottaen häneen. Käsin hän piti viulunkaulasta kiinni, ja kyynel tuli vierien ja tipahti hänen syliinsä. Ole Bull rupesi soittamaan uutta nuottia. Se oli niin valittava, se oli hädässä olevan rukous, ja itku valui rukoukseen ja murhe suli säveliin. Kyyneleet vuotivat alas Torgerin poskilta: hän ajatteli itseänsä. Tuntui kuin jää hänen sydämensä ympärillä olisi sulanut, kuin kivi olisi vieritetty pois. Nyt älköön kukaan tulko sanomaan että sävelet ovat perkeleen laitoksia!
Silloin veti Ole Bull pitkän jousenvetämän — ja siihen soitto loppui.
— No, mitäs pidät minun soitostani? sanoi hän.