— En uskonut ihmisen voivan soittaa sillä lailla, vastasi Torger aivan kalpeana.
— Haluttaako sinua soittaa niin? tahdotko lähteä mukaani ulkomaille? kysyi Ole Bull. — Se tapahtuu viime tiukassa, vaan vielä se voipi onnistua.
Torger katsoi niin kummallisesti häneen ja sanoi sitte: — hm — sinä kait teet minusta pilkkaa vaan?
— En suinkaan; se on minun totinen tarkoitukseni, sanoi Ole Bull. — Ihan päivälleen viikon päästä lähden täältä. Silloin voit yhtyä minuun täällä, minä kustannan matkasi. — Hän on nero, sanoi hän samassa kuiskaten kirjurille, — olisi vahinko, jos hän jäisi tänne maatumaan. Jos norjalaisesta säveltaiteesta on tulossa jotakin, niin ovat juuri tuommoiset ne, joiden se on luotava.
Torgerista tuntui kuin hän olisi nostettu maasta kohoksi.
Tunturi vaipui alas, sumut halkesivat ja hän katseli laajaa päivän valaisemaa seutua. Sinne johti hänen elämänsä tie tästä lähtien. Hänen mieleensä johtui silloin yht'äkkiä Kari, koti, pieni Jon. Pilvi peitti auringon.
— Minulla on vaimo ja lapsi, sanoi hän tyynesti.
— Kyllä emme unhota niitä, sanoi Ole Bull, — Kun nyt lähdet minun mukaani kaupunkiin, niin saat yhdessä kanssani soittaa soittajaisissa, ja silloin sinä ansaitset sata taalaria illassa, sen sijaan kuin nyt saat kolme.
— Ethän vaan puhune totta, tiedän mä, sanoi Torger kiiltävin silmin. — Jumala sinua siunatkoon! Hän astui esiin ja suuteli Ole Bullin kättä.
— Ja nyt pannaan kaikki tyyni jotakin Torgerin viuluun — olkaa niin hyvä, kirjuri — ja te myös, sanoi hän naisväelle. He nauroivat ja tulivat tuomaan lanttiansa, ja Ole Bull pani sinisen setelin.[9] Torgerin silmiin nousi kyyneleet paljaasta ilosta; hän kävi jokaista kiittämässä. — Ja siis saan nyt heti mennä kotiin jäähyväisille.