— Minä sanoin ensin tahtovani puhutella sinua ja valmistautua matkaan.
Mitä sinä nyt ajattelet, Kari.
Kari ajatteli eteensä. Hän näki itsensä yksinänsä pitkinä talvi-iltoina; hän näki itsensä kärsivän ja ponnistelevan oman sekä poikansa elatuksen eteen.
— Tässä ei ole muuta kuin yksi asia ajateltavana, sanoi hän hiljaisesti. — Mene sinä Jumalan nimeen, minä kyllä pidän huolta itsestäni ja lapsikakarasta.
— En minä nyt kuitenkaan semmoisella mustalaisen tavalla pötki sinusta tieheni. Kas tässä aluksi. Hän pani pöydälle kaikki mitä oli ansainnut matkallansa. — Ja hän sanoi ottavansa minut mukaansa kaupunkiin, ja siellä minä ansaitsen sata taalaria illassa, sensijaan kuin nyt ansaitsen kolme, sanoi hän, ja ne minä lähetän sinulle kaikki tyyni.
Karin silmiin tuli kyyneleet. — Tämä on jo liian paljo. Jumala on hyvä meitä kohtaan ja nyt selkiää taivas sinullekin, Torger. Nyt kait et enään epäile olevasi luotu soittajaksi?
— En nyt epäile — ja minä tulen soittamaan ja minä tulen tekemään lauluja; niitä tuntui rupeavan tulemaan väkisten, kun kuulin hänen soittavan.
Hyvissä ajoin lähti Torger matkaan. Hänellä oli aika eväspussi selässä, paras nuttu päällä ja uudet saappaat jalassa. Torgerin mieli oli niin täynnä kaikkia niitä suuria, jotka häntä odottivat, että eronhetki ei kovin vaikuttanut häneen. Kari koki tukehuttaa itkuansa, vaan kun hän, seisoessaan kynnyksellä poika käsivarrella, näki miehensä reippaasti ja ilolla mielin kävelevän mäkiä alaspäin, niin hänen täytyi istua kynnykselle ja itkeä ääneensä. Sitte hän kiitti Jumalaa kaikesta ja rukoili onnea Torgerille.
Kaikki kävi hyvin, kunnes Torger pääsi tunturille. Silloin nousi niin sakea sumu, ettei hän nähnyt omaa kättänsä. Torger arveli kaikissa tapauksissa löytävänsä tien, mutta vaikka hän yhä käveli ja käveli, ei hän kuitenkaan tullut ihmis-asunnoille. Torger huomasi ettei ollut muuta varaa, kuin asettua yöksi tunturille ja kärsivällisesti odottaa, kunnes sumu haihtuisi. Hyvä eväspussi hänellä oli ja valkeata voi hän tehdä katajiin. Sitten hän istui ja odotti.
Aamupuoleen yöstä oli sumu yhtä sakea, ja Torger katseli kaikille puolin ympärilleen, huomatakseen missä oli. Nyt hänen täytyi lähteä matkaan, jos ei tahtonut myöhästyä. Hän käveli umpimähkään, kunnes peräti väsyi. Silloin sumu haihtui, ja hän huomasi missä oli. Hän oli kävellyt ympäri ja pohjoiseen päin, kun olisi pitänyt mennä etelään. Nyt hän olisi tullut sivulaaksoon, ja mahdoton oli ennättää ajoissa perille. Niinkuin henkensä edestä juoksi nyt Torger eteenpäin itku kurkussa ja viululaatikko selässä. Likamärkänä hiestä ja niin väsyneenä, että tuskin jaksoi seistä, tuli hän perille kirjurin taloon.
— Niin — nyt tulet liian myöhään. Bull lahti hyvän aikaa sitte; hän odotti sinua niin pitkään kuin voi.