Toisella kertaa sanoi Kari hänelle:

— Sinä olet huono lukemaan.

— Näyttääkö sinusta siltä?

— Autanko sinua?

— Kiitos vaan, minä kyllä itse autan itseäni. Minä rakastan enemmän viulua. Eikähän kaikki voikaan papiksi tulla.

— Saattaahan tehdä kahdenlaista yhtähaavaa, ja "tiedot ovat viisauden äiti", sanoi opettaja tänään. Kari nyökäytti päätänsä niin totisena ja pikkuviisaana, ruvetessaan puhumaan koulun-opettajasta, että Torgerin täytyi nauraa. Mutta hän oli ahkerampi lukemaan sen päivän perästä, ja se auttoi niin paljon, että hän pystyi papin luokse rippikouluun, vaikka saikin alhaisimman paikan kirkon laattialle.[2] Sinä päivänä seisoi Kari ensimmäisenä, ja Torger ajatteli itseksensä: päässee kaiketi pitemmälle maailmassa kirjan kuin viulun avulla.

TOINEN LUKU.

Torger oli siinä ijässä että rupesi tytöistä ajattelemaan. Mutta vielä enemmän mietti hän lauluja. Hän luuli kuulevansa kutsuvia ja laulavia ääniä mailta ja saloilta, mutta kaikkien enemmin itsestänsä, kun pani kiinni silmänsä. Hän muisti koskenhaltijan pelin, ja sitä nuottia etsi hän kaikissa lauluissansa, vaan ei löytänyt sitä koskaan. Joskus luuli hän sen löytäneensä, ja hänen viimeksi sepittämä laulunsa oli aina parhain, mutta siitä puuttui kuitenkin vielä jotakin, ja siten tunsi hän vielä kantavansa jotakin syntymätöntä povessaan ja että juuri se oli kaikista syvällisintä. Mutta iloinen hän oli. Elämä oli hänen edessään päivän kirkkaana, ja hän pääsi ottelemasta läksyn kanssa koulussa ja papin edessä. Isä antoi hänen asettaa olonsa oman mielensä mukaan ja sentähden kulki hän viulu kädessä metsät ja salot halki. Ja auringonsäteet ja lintuset, koivujen suhina ja tunturituulet, kosken kohina ja puron lirinä, karjalauma ja paimenkoira ja jopa porsaskin antoivat säveliä hänen viuluunsa ja aineita uusiin lauluihin. Eikä häntä nyt enää hävettänyt antaa isänsä kuulla mitä hän soitteli. Vanha Jon hymyili, ajatteli nuoruuttansa ja liikutteli päätänsä pojan soiton tahdin mukaan; häntä ilahutti nähdä nuoren kotkan siipien kasvavan. Torger sai nyt seurata isäänsä tämän soittomatkoilla, ja silloin istuivat he molemmat laskien yhdessä viululeikkiänsä. Torger ei ollut vähäinen mies mielestänsä, kun ihmiset alkoivat sanoa: "poika pätee kohta, kuule Jon!" Mutta yksinään ei hän saanut matkustaa, eikä myöskään kyläkunnan ulkopuolelle. — Hän ennättää kyllä vielä joutua harhateille, sanoi hänen isänsä.

Eipä paljoa puuttunut, ettei tytöt ruvenneet katselemaan tuota nuorta, reipasta soittoniekkaa, jolla oli tuo tuuhea, kähärä tukka ja nuo säihkyvät silmät. Aina seisoi joukko tyttöjä sen pikkutuolin ympärillä, jolla hän istui, ja Torgerista tuntui kuin hän soittaisi parhaiten tyttöin häntä katsellessa. Mutta Kari ei koskaan tunkenut lähelle, hän seisoi ennemmin nurkassa, missä Torger ei voinut häntä nähdä. Torger ei ollut viime aikoina puhellut äänen kanssansa eikä ajatellut häntä enemmän kuin kaikkia muitakaan, paitsi kun hän joskus aprikoitsi eikö tämän tytön laita ollut hyvin eriskummallinen.

Torger tehdä kyhäsi yhtä laulua, josta hän ei voinut saada semmoista kuin tahtoi. Isänsä oli kertonut hänelle lumotusta prinsessasta, joka soitettiin ulos vuoresta kirkonkelloilla, ja tämä oli saatava laulussa esitetyksi. Oli Lauvantai-ilta ja isänsä käski häntä etsimään hukkaan joutunutta lammasta, sillä hänen veljensä olivat väsyksissä. Torger läksi ja etsi lammasta melkein koko yön, vaan ei löytänyt. Väsyneenä istui hän levähtämään vanhalle paikallensa kosken äyräässä olevaan vuorenhalkeamaan. Hän ei ollut käynyt siinä juuri usein, sillä hän oli vähin peljännyt sitä sen illan perästä, jolloin luuli nähneensä koskenhaltijan. Mutta nyt tänä sumuisena kesä-yönä oli siinä niin rauhallinen olla. Tuntui siltä kuin koski olisi tullut hiljaisempi-puheiseksi ja vaan laulanut hänelle tuutulaulua. Hän ajatteli koskenhaltijata, vuoren prinsessaa, kirkonkelloja ja lauluansa; kaikki suli yhteen säveliksi — ja niin nukkui Torger. — Ei aikaakaan, niin nosti ja kantoi häntä näkymättömät kädet, vuori halkesi hirveällä paukauksella, hän kannettiin sen sisälle, ja sitte juoksivat vuorenseinät taas yhteen niin että vuori vapisi. Selvää oli, että hän, eikä prinsessa, oli lumouksissa. Vuoressa oli viileä ja puolipimeä, Hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä, kuuli vaan tippuvan veden, vyöryväin kivien kumisevaa ääntä. Hän hapuili eteenpäin pitkin märkää vuorenseinää; silloin kuului ääni hänen korvaansa, seinät antoivat perään, katto kohosi ja hän näki pitkässä jonossa hopealta ja kullalta loistavan salin toisessa perässä palavien tulipatsasten päällä. Ja seinistä ja pylvästen takaa kynkkäsi esiin ilkeitä pikku-peikkoja, ulvoen, hyppien, heittäen kuperkeikkaa häntä kohti. Viulut oli niillä kaikilla, ja ne vinguttivat niitä, repivät punaisia tukkatupsujaan ja miltei syöneet häntä silmillänsä.