— Hoi! — mepä opetamme sinut soittamaan! Torger painautui kovasti seinää vastaan ja rukoili hädässään pelastusta — ne tulivat yhä ahdistaen hänen päällensä — silloin hän äkkiä kuuli kirkonkellon soivan, vuori halkesi, päivä tulvasi sisään, peikot kalpenivat, ja vuoren-aukeamassa seisoi nuori tyttö. Torger tunsi sen, se oli Kari, ja hän se soitti kirkonkelloa. Samassa puistatti häntä niin, että hän hieroi silmiänsä, oliko hän nähnyt unta? Aurinko oli jo korkealla taivaalla, koski lauloi iloisena kovaa lauluansa, kaste kiilteli koivunlehdissä ja kukkasissa, kirkonkellon ääni kuului vielä kerran kajahtavan vuorenhalkeaman läpi, ihmiset menivät kirkkoon virsikirja kainalossa — piti kättä silmillä auringon tähden ja katseli alas laaksoa kohti; hänen valkea liinansa kimmelti. Ja silloin luisti laulu ihan kuin ihmeen kautta, ja Torger otti syliinsä kaikkityyni: päivänpaisteen, pyhärauhan, elämän-ilon, kiitoksen siitä, että oli päässyt vuoresta, tytön vuorenhuipulla, virsikirjan. Torger ei koskaan ollut ollut niin iloinen. Hän hengitti puhdasta aamu-ilmaa kuin pelastunut, säveleet virtailivat viulusta, ja tyttö tuli verkalleen aina lähemmäksi hänen soittaissansa. Lujana ja horjumatta hän astui kiveltä kivelle, ja silloinpa juuri johtui Torgerin mieleen, että hän se on hänen vastainen omansa, jos hän tulisi ottamaan itselleen tytön.
— Isä, sinun pitää mennä alas Sylfestin luokse minun puolestani kosimaan hänen tytärtänsä, sanoi Torger, heti kotia päästyänsä.
Jon katseli hämmästyneenä poikaansa, sitten hän hymyili. — Ei ole koskaan niin pientä porsasta, ettei sen häntä kiekuroitse, virkkoi hän.
— Se on yhden tekevä, että olen nuori, minä voin ansaita monta penniä viulullani, jos vaan saan koettaa, ja nyt minä tahdon koettaa. Torger heitti päätään taaksepäin.
— Mutta ethän juuri paljon tunne koko tyttöä, sanoi isä, huomattuansa että Torger käsitti asian totiselta kannalta.
— Tiedänpä kuitenkin sen verran, että hän on ainoa, joka tajuaa soittoani, vastasi Torger.
— Minulla ei ole mitään tyttöä vastaan, sanoi isä, sinä voisit saada semmoisen, joka pahempi olisi. Mutta sinä tunnet Sylfestin ja tiedät millainen välimme on. Minä en kernaasti tahdo saada mitään sen miehen kanssa tekemistä.
— Kari ei ole hänen sukuansa, vastasi Torger. Tiedäthän hänen vaan olevan tyttöpuolen, ja minun luullakseni laskee Sylfest hänet mielellänsä, päästäksensä hänestä.
— Kenties, vaan ei tänne ylös meille.
Torger istui kotvan aikaa. Kaikki jo vuosia kestänyt vääryys, joka eroitti pellot toisistaan, johtui hänen mieleensä. — Minä lähden matkustamaan, isä, minä en jaksa olla tässä kylässä enään.