— Siellä on sijaa joka syntiselle, joka uskoo Jesukseen Kristukseen, olipa hän sitte soittaja tai pappi, vastasi Kari.
— Ei, älä sano sitä, älä sano sitä, Kari, huusi Torger peloissaan; sinä pidät minussa vireillä vanhaa epäilystä. Ja kuitenkin ahdistavat minua näyt — minä kuulen polskoja surisevan, viulun polttamisesta ei ollut mitään apua, minä olen kuitenkin vuoressa enkä koskaan pääse siitä ulos! Ja Torger painoi päänsä syvälle pään-alaseen. Kari pani kätensä hänen päällensä ja lohdutti häntä, minkä taisi, vaan hän hylkäsi lohdutuksen. — Sinun pitää, Kari, juosta hakemassa pappi, sanoi hän viimein, hänellä on niin kova ääni, hän voipi varmaankin karkoittaa mustat-pirut ovesta ulos. Kari nousi. Pitikö hänen tehdä se? Tähän saakka oli hän taistellut Torgerin elämänkutsumuksen puolesta ja ollut voiton puolella. Oliko nyt viimeinen isku lipsahtava syrjään? oliko Torger kuollessansa kiroova sitä, mikä on ollut hänen elämänsä paras puoli, kiroova sitä, mitä hänen sukunsa miespolvesta miespolveen on rakentanut häneen asti?
Silloin koputettiin ovea niin kumman kovasti. Kari säpsähti, meni ovellepäin ja rupesi avaamaan, mutta jäikin hämmästyneenä oveen seisomaan ja luiskahti sitte ulos. Hetkisen perästä hän tuli takaisin taluttaen nuorta, kaunista miestä kädestä. Hän oli puettu kaupunkilaispukuun, mutta viulunhuotra oli hänellä selässä, niinkuin Torgerilla ennen aikaan. — Isäsi on niin huonona, kuiskutti Kari, en oikein tiedä tunteeko hän meitä nyt — vaan istupas jakkaralle, Jon, ja soita hänelle mitä parasta taidat, niin hän kenties sammuu rauhassa.
Ja Jon istuutui hiljaa jakkaralle vuoteen viereen ja otti viulun käteen. Hän katsoi niitä vahvoja, kalpeita kasvoja, jotka makasivat vuoteessa, hän muisti mikä isänsä oli ollut ja miksi hän oli tullut. Ja sitte hän rupesi soittamaan. Sairas avasi silmänsä. Näkikö hän unta? Ilma ikäänkuin täyttyi sävelistä, ne olivat säveliä Ole Bullin viulusta, sillä kertaa kuin ne sulattivat kaiken kovan ja kylmän, ja kuin kaikkien, jotka vaan osasivat itkeä, täytyi ruveta itkemään. Ja tuossa istui muuan jakkaralla. Kuka se oli? Tuossa tuli "Koskenhaltija" ja "Karinpolska" esiin. Ah, se voi ainoastaan olla yksi, se oli hän — hänen poikansa — hän oli tullut isänsä tykö hänen vaikeimmalla hetkellänsä, kantaakseen hänet sävelillä valkeuteen ja rauhaan. Sillä koko hänen elämänsä lumoi poika esiin, ei änkäten eikä raa'asti ja rumasti, niinkuin Torger ennen aikaan oli tehnyt viulullansa, — ei, ne oli säveliä niin vienoja, niin sulavia, joissa itku ja valitus ja leikki yhtyivät. Ja Torger ajatteli lapsuutensa kotia, hän näki isänsä istuvan piippunysä hampaissa ja nyökyttävän hänelle päätä; hän näki itsensä istuvan heinäru'ossa ja soittavan niin, että haravamiehet unohtivat haravoimisen; hän näki kaikki ne mäet ja mättäät, joita myöten hän poikasena viuluineen oli samonnut. Ja hän kokoutui naapurien kanssa leikkikentälle, ja paikkakunta oli päässyt irti lumouksesta ja oli taas sama hyvä ja lapsellinen seutu kuin ennenkin, ja hän kulki Karin kanssa muiden joukossa, uljaana ja onnellisena. Ja sitte tuli vieritteli koko luonto hänen eteensä ja tarjoutui hänelle paljaina sävelinä — siinä oli metsä ja joen pauhina, siinä vuohi ja varsa, siinä vuohenkukka ja lillukka, ja ylimpänä koskessa istui koskenhaltija itse, ja aurinko paistoi vielä sen kultaiseen kruunuun ja valkeaan partaan; ja ylhäällä vuorenharjalla tuli Kari kävellen, ei harmaapäänä ja työstä surkastuneena niinkuin nyt, ei, vaan nuorena ja loistavana, ja ikäänkuin kukkia kohosi siitä, mihin hän astui jalallansa, ja kirkonkelloja soi mihin hän meni, ja Torger ei enään maannut vuoressa, — ei, hän makasi myllyn vieressä, keskellä Jumalan loistavaa päivänpaistetta, ja kaikki elävät tulivat kiittelemään häntä, joka oli esitellyt niitä lauluissa. Mutta sitte kävivät sävelet kohoamaan. Ne syöksivät toisiansa vastaan kuin vaahtoavat laineet, ne kiehuivat kuin kuohu ja tyrsky ja itkivät sillä välin kuin kuutamo-iltoina rantaa vastaan läikkyvät laineet. Ah, hän tunsi ne hyvin! Ne olivat hänen miehuutensa raskaat vuodet, taistelu, epäilys ja synti, katumuksen hetket itkuineen rukouksineen, Vapahtajan huutaminen avuksi hänen suuressa hädässään. Mutta nyt otti poika ja kokoili kaikki Torgerin tuskat ja huolet yhteen ainoaan sävelvirtaan ja kantoi ne Jumalan omaan helmaan pyytämättä keneltäkään lupaa. Ne säveleet, joita nyt kuului, olivat virsisäveliä, ylistysvirsiä Jumalan kunniaksi, kiitosta siitä kaikesta mitä hän oli kokenut ja kärsinyt. Ja Torger luuli kuulevansa urkujen ääniä tuvassa; seinät hajosivat, katto kohosi ja hän oli kirkossa. Enkeleitä valkovaatteissa lenteli huoneen läpi, hän kuuli pitkän viitan suhisten halkaisevan ilman, hänen yläpuolellaan ja ympärillään tuli esiin pieniä lapsenpäitä. Ja huone täyttyi niin sävelillä ja laululla, että hän viimein ei tiennyt tulivatko ne pojan viulusta vai mistä. Mutta Jumalalalle kiitos ja kunnia! Oli vapahdusta saatavana syntiselle, jolla oli halu Jumalan tykö. Hänen elämänsä ei ollut mennyt hukkaan, sävelet olivat kiitosta Jumalan ja hänen enkeliensä kanssa, ne olivat luodut hänen kunniaksensa; hän oli vaan itse pettänyt kutsumuksensa, oli niin kovin väärinkäyttänyt sitä suurta lahjaa, jonka Jumala oli kätkenyt hänen sukuunsa. Mutta nyt oli kaikki anteeksi annettu ja unohdettu Jesuksen nimessä, ja pojan tuli korjata se jonka hän oli jättänyt maassa makaamaan. Hän oikasi käsiään eteensä, ikäänkuin olisi nähnyt jotakin; hän hymyili — Jesus Kristus! huusi hän, ja elonkipinä oli sammunut.
Mutta äiti ja poika seisoivat vuoteen vieressä, painautuivat liki toisiansa ja itkivät surusta ja itkivät ilosta.
VIITESELITYKSET:
[1] Näin kutsutaan Norjassa aittoja, jotka aina ovat erillään muista huoneista ja pylvästen päälle rakettuja.
[2] Norjassa järjestetään rippilapset juhlatutkinnossa tietojensa mukaan.
[3] Kiperygg kutsutaan Norjan köyhissä paikkakunnissa niitä naisia, jotka ovat väkeviä kantamaan raskaita taakkoja tunturivierteitä ylös, ja hyvä "kiperygg" määrää monen avioliiton.
[4] Norjan taalari on noin 5 m. 60 p.