Kolme vuotta oli Jon koulussa ulkomaalla. Hänen vanhempansa saivat häneltä usein kirjeitä, ja silloin oli juhlapäivä tuossa pienessä pirtissä kosken yläpuolella. Jon kirjoitti kuinka hänen piti monta tuntia päivässä kihnuttaa sävelikköä ylös alas eikä saanut soittaa mitään muuta kuin harjoituksia.

— Siihen minulla ei olisi ollut kärsivällisyyttä, sanoi Torger. Ja sitte kirjoitti Jon kuinka pahoja ihmiset olivat juomaan viiniä ja olutta, etenkin viimeksi mainittua, mutta hän ei sitä maistanut muuta kuin ruo'an kanssa. — Olipa kyllä hyvä etten minä joutunut sinne, mitä arvelet, Kari? Ja vielä kirjoitti Jon mitä kaikkia kaunista hän näki ja kuuli, ja kun hän rupesi puhumaan säveltaiteesta ja kuinka herttaista oli olla soittajana, ei siitä milloinkaan tahtonut tulla loppua. Ja silloin katsoi Kari iloisena Torgeriin päin ja huomasi että hänen silmiinsä tuli entinen loiste.

Muutoin elivät nämä kaksi vanhaa nyt vaan poikaansa odotellen. Silloin kun Torger tuli takaisin kaupungista, oli jo edeltäpäin saatu kuulla miten oli käynyt. Sanomat olivat olleet täynnä hänen soittoansa ylisteleviä lauseita. Kotoseutulaiset tirkistelivätkin häntä, ja hän tunsi itsensä puolta kyynärää pitemmäksi. Mutta pappi puhui ensimmäisenä sunnuntaina siitä Sodomista ja Gomorrasta, mikä isoissa kaupungeissa on, ja kuinka moni yksinkertainen ihminen tarttuu syötillä varustettuun koukkuun. Ihmiset ajattelivat Torgeria.

Torger oleskeli nyt kotona enemmän kuin ennen eikä ollut niin synkkämielinen. Ne rahat, mitkä he olivat ansainneet kaupungissa, tekivät sen, ettei heidän tarvinnut kiusata itsiään ylöllisellä työllä. Mutta soittomatkalle hän ei enään tahtonut lähteä. Viulu riippui naulassa seinällä, ja välistä hän otti sen alas ja rupesi soittamaan, kun Kari pyysi, vaan se ei tapahtunut usein, sillä hän sitä miltei pelännyt.

Kun kolmannen vuoden loppu lähestyi, alkoi Torger heikontua. Hänen täytyi usein panna maata ja silloin rupesi häntä painamaan. Hän istui pitkät ajat miettien itseksensä, vaan ei puhunut mitään Karille. Kari kysyi joko ihmiset taas ahdistivat häntä, mutta hän vaan poisti kysymyksen. Torger arveli eikö hän jo kohta laskeutuisi kuolemaan. Ja silloin, kun hän ajatuksissaan seisoi omalla hautakummullansa, silloin kohosi taas papin kirous hänen eteensä kuin musta, uhkaava pilvi; pappi muuttui rankaisevaksi Jumalan enkeliksi, joka miekka kädessä ajoi hänet pois paratiisista. Torger ei saanut nukkua öisin, hän heittelihe levottomien unien vallassa. Papin sanat: "sinä olet oksennettu ulos hänen suustansa", makasivat kuin painajainen hänen rintansa päällä. Hän ei uskaltanut ottaa vastaan sitä lohdutusta, mitä Kari hänelle tarjosi. Kari tarkoitti hänen parastansa, sen hän tiesi, mutta juuri se, että hän piti hänestä niin paljon, teki Karin sokeaksi tässä kohden. Ja nyt oli hän vastuun-alainen pojastansa, jonka oli vietellyt samalle harhatielle, jolla itse oli. Hädässänsä ajatteli Torger mennä suoraan papin tykö tunnustamaan syntinsä, vaan hän ei päässyt koskaan etemmäs kuin kosken partaalle; siinähän hän oli lumottukin. Nähtyänsä ettei ollut mitään mahdollisuutta voittaa Torgeria niin kauvan kuin Kari oli hänellä tukena, oli pappi kehoittanut useita ystäviänsä kansan joukossa koettamaan saada hänet edes kirkossa käymään. Nämä kun nyt näkivät Torgerin heikontuvan ja heltyvän päivä päivältä, saivat rohkeutta käydäkseen hänen kimppuunsa. He kysyivät häneltä silloin miksi eivät koskaan nähneet häntä kirkossa. Hän vastasi että Kari ei oikein viihtynyt kirkossa, ja hän ei tahtonut Karista erota. Mutta silloin he rupesivat lukemaan hänelle lakia ja sanoivat että hänen, joka on niin heikko, olisi ajatteleminen sitä suurta tilintekopäivää ja ajoissa kääntyminen sinne, missä Jumala on löydettävänä.

Seuraavana pyhänä meni Torger kirkkoon. Hän ei ollut ollut kotona yötä, vaan oli maannut eräässä talossa, jossa hän oli työssä. Astuissaan kynnyksen yli tuntui hänestä kuin kaikki kirkossa olevat kuvat olisivat kääntyneet ympäri, ja hän ajatteli laulua Agnetasta ja Näkistä.[15] Häntä, joka kaiken ikänsä oli ollut vuoressa eikä tahtonut sieltä ulos, häntä ne kyllä voivat peljätä. Ja nyt veisattiin seuraava virsi:

Nyt jos kuulet ääntä Herran,
Synnin orja, herää kerran!
Herää synnin unesta!
Muista, muista kurja aina
Mikä velka sua painaa!
Et voi sitä suorittaa.
Mut nöyrtyen
Ja katuen
Nyt lankee Herran etehen.
* * *
Ja viimein mieti vaaraasi,
Jo kavahda, lyö rintaasi:
Oi Isä, mua armahda!
Tuhlaajapoik' oon onneton;
Mun turhuus saanut paulaans' on,
Mutt' siitä tahdon päästä,
Ja taivaan'
Mä aikahan
En jätä epätietoisaan.

Torger oli vähällä tukehtua; kaikki rupesi kääntymään ympäri. Hoiperrellen tuli hän kotiin ja pani heti maata. — Polta minun viuluni, Kari, polta se, sanon minä, muuten minä tulen palamaan ijankaikkisesti. Kari koetti saada hänet rauhoittumaan, mutta silloin hyppäsi Torger ylös vuoteesta, repäsi viulun alas naulasta ja viskasi sen tuleen. Kari kauhistui, kuului kuin valittavia lapsen-ääniä viulunkielistä, kun ne katkeilivat liekeissä, mutta Torger makasi kädet ristissä ja katseli kuinka liekit nuoleskellen nousivat ylöspäin kuivaa puuta myöten. Viimeisenkin punasen hiiloksen sammuttua hän tyyntyi. — Kari, minä olen ollut hullu, minä olen elänyt hukka elämää, vieläköhän on aika kääntyä?

Kari ei vastannut, hän vaan itki. Nyt hänkin uskoi ettei Torgerilla voinut olla pitkä aika jälellä. Hän vaan toivoi kirjettä Jonilta, ennenkuin Torger ennättäisi kuolla; Jon oli nyt se, joka voi enimmin vaikuttaa Torgeriin.

Monta päivää makasi Torger liikkumatta. Hän katsoa tuijotti eteensä ikäänkuin näkisi näkyjä. Huulet liikkuivat, vaan Kari ei kuullut ollenkaan sanoja. Eräänä päivänä sanoi Torger: voineekohan taivaassa olla sijaa sille, joka on ollut soittoniekka?