— Entäs Jonin? kysyi Kari.
— Hänen tulee odottaa, sanoi Ole Bull. Ja te voitte tulla tänne takaisin kello 3 tänään. Silloin syötte puolista minun kanssani, ja sitte puhelen enemmän teidän kanssanne.
Perjantai tuli. Torgerin piti mennä saliin soittamaan. Hän ei nukkunut edellisenä yönä, hänen kätensä olivat aivan märät, niin hän hikoili. Tuskissaan tuli hän Ole Bullin luo. — Sinun täytyy antaa minulle jotakin väkevätä, minä muutoin pyörryn, sanoi hän. Ole Bull toi sampanjaa, ja Torger joi lasin toisensa perästä aivan kuin se olisi ollut vilvoitusjuomaa. Se oli hänestä niin makeata ja hyvää, ja semmoista viiniä hän ei ennen ollut nähnyt. Hän unohti koko pelkonsa ja tuli oikein rohkeaksi.
Kun Kari tuli taluttain häntä saliin, nousi semmoinen ääni ja käsientaputus, että huone tärisi. Mutta Torger ei kuullut mitään. Kari oli asettanut hänet jakkaralle ja antanut hänelle viulun käteen. Ja nyt hän istui kotona kosken partaalla. Ja nyt hän soitti. Oli kuin kaikki ne voimat, jotka olivat olleet kätkettyinä Torgeriin, nyt olisivat päässeet tulvilleen. Nyt vavahteli ja pinnisteli, suhisi ja humisi, oli levottomuus ja ajelehtiminen semmoinen, kuin koskella, joka syöksee tunturilta alas ja jauhaa pirstaleiksi kaikki mitä tielle sattuu; soittajan kantapää polki lattiata niinkuin kalkkaava myllynratas. Ja yksi polska ja laulu tarttui toiseen niinkuin ratasten hampaat, ja soitto meni yhtä vauhtia lakkaamatta. Silloin Ole Bull viittasi, ja Kari, joka sen näki, pani kätensä Torgerin viulunkielille. Torger katsoa tuijotti häneen, vaan totteli häntä estelemättä. Mutta silloinkos kaikui huutoja ja käsientaputusta. Torgerin ja Karin täytyi tulla takaisin saliin senkin seitsemän kertaa, ennenkuin innostus asettui.
Lopun iltaa makasi Torger vaateseinän takana ja itki, sillä nyt hän taas kuuli Ole Bullin soittoa, ja se oli miltei suloisempaa kuin ennen. Hän soitti samaa kuin silloin kirjurin kotona. Mutta Kari seisoi ja katsoi Ole Bullin suoraa, juhlallista vartaloa, katsoi kuinka vapaana ja varmana hän seisoi ja kuinka siististi hän heilutti jousta, ja hän ajatteli: Minä voin arvata, että Jonista tulee tuommoinen, kun hän ehtii niin kauvas.
Seuraavana päivänä kutsui Ole Karin luoksensa. Hän piti jotakin kädessään. — Minä lupasin kymmenen vuotta sitte sata taalaria sinun miehellesi, sanoi hän; tässä ne ovat. Mutta sinun pitää koettaa saada hänet pois täältä, sillä täällä hän turmelee itsensä. Sinun pojastasi minä pidän huolen; hänestä tulee suuri taideniekka.
Itkun tähden ei Kari tahtonut saattaa kiittää; hän suuteli Ole Bullin kättä. — Jumala sinua siunatkoon, sanoi hän vaan.
Torgerin kaupungista pois saanti oli helpommin sanottu kuin tehty. Kristianilaiset riistivät häntä kilvan puoleensa. Nyt oli juuri se aika, jolloin oli ruvettu harrastamaan kaikkea norjalaista, kun kerättiin polskoja ja kansannuotteja, stäfiä[13] ja kansanlauluja. Tämä oli aivan uutta, tämä oli ensi kerta, jolloin talonpoikaissoittaja oli siellä. Nyt häntä kuletettiin ympäri; hänen polskoillensa tahdottiin kirjoittaa sävelet, häntä kutsuttiin puolisille ja iltasille ja hänelle juotiin maljoja. Sanottiin hänen olevan yhden niistä, jotka nyt perustavat norjalaista säveltaidetta. Torger oli ihan hurmautuneena kaikista näistä ylistyslauseista, hän oli kuin juovuksissa aamusta iltaan. Ei hän koskaan ollut ajatellutkaan ihmisiä niin hyväntahtoisiksi. Ne tarjosivat hänelle isot rahat, jos hän ottaisi soittaakseen Klingenbergillä[14] ja muissa paikoissa koko syksyn, ja suurella vaivalla saivat hänet Kari ja Jon siihen suostumasta estetyksi. Mutta nyt tahtoi hän soittaa rahaa kokoon uudeksi viuluksi Jonille ja sitte matka-eväspussia varten. Ole Bull lupasi auttaa häntä sillä ehdolla, että Torger seuraavana päivänä lähtisi matkalle. Huone oli täpötäynnä väkeä sinä iltana kun Torger soitti. Oli ilmoitettu että hänen poikansa saisi tulot. Torger soitti niin, että oli kuin kosken vaahto olisi kuohunut hänen ympärillään, ja Jonin viulu houkutteli monta kyyneltä ihmisten silmistä. Seuraavana päivänä seisoi Torger viulu, jonka Ole Bull itse oli valinnut, sekä 200 taalaria rahaa kädessä, ja molemmat hän antoi pojallensa. Tämä oli hänen elämänsä uljain hetki. Mutta Kari itki erotessaan pojastansa, eikä tahtonut saattaa hänestä luopua. Viimeinen mitä hän kuiskutti Jonille oli: lupaa minulle yksi asia, Jon. Älä maista viinaa ja lue Isä meitäsi aamuin illoin.
Kun Torger oli päässyt matkalle Karin kanssa, sanoi hän: nyt minä olen soittoni soittanut, Kari, nyt on poikani sitä alottava. Nyt minulla ei ole muuta tehtävää kuin että laskeun kuolemaan.