— Minä se olen. Sumu esti minun pääsemästä oikeaan aikaan perille. Ja oli kait tarkoitus se, että minä olin liika vanha ja että poikani pääsisikin oppimaan. Mutta kallista oli minulle sinun soittosi sillä kertaa, ennen minä luulin olevani mestari, vaan sen päivän perästä oli minun soittoni paljasta renkutusta ja hapsutusta. Ja jos ei voi kohota sen korkeammalle, niin on paras lyödä viulu rikki, sillä silloin on se vaan paljasta pirunjuonta.
Kari koetti hillitä miestänsä, ja Ole Bull sanoi: sinusta kyllä tulee mies jälleen, Torger. Mutta nyt pitää sinun soittaa minulle vähän, sekä sinun että sinun poikasi.
Torger antoi viulun Jonille, ja hän istuutui. Ole Bull katseli pojan syviä ja haaveksivia kasvoja, sillaikaa kuin Jon jännitti viulunkieliä. Sitte Jon soitti: "Kiliä mä paimensin", "Oh Olli, Olli vunukkani", sekä muita enimmän surullisia kansansäveliä, ja sitte hän lopetti eräällä virrellä, jonka oli oppinut äitiltänsä. Oli jotakin niin surumielistä viulun äänessä, että vanha Torger oikein hämmästyi. Kyyneleitä nousi hänen silmiinsä, ja hän katsoi tuijotti poikaa: kas kummaa! enpä minä luullut sinua tuommoiseksi mieheksi, sanoi hän.
Ole Bull vaan makasi ja nyökäytti päätään. — Tuo pystyy, tuo mies on, sanoi hän.
Sitte piti Torgerin koettaa. Hän veteli muutamia polskoja, mutta sitte hän viskasi viulun pois.
— Anna minulle ryyppy, niin soitan, sanoi hän, muutoin tulee vaan samanlaista hotiloimista.
— Silloin on parempi että odotamme, sanoi Kari ja katsoi rukoilevin silmin Ole Bulliin.
— Sinä olet kuitenkin verraton, Torger, sanoi Ole Bull. Sinä oletkin koski, mutta sinun poikasi hän on kuin tunturilampi.
— Ihan niin on, sanoi Kari.
— Kuulkaa nyt — minulla on ensi perjantaina soittajaiset täällä, silloin sinun pitää soittaa kanssani, Torger, sanoi Ole Bull.