Kari veti esiin tuon kuusisolmuisen kääryn ja näytti hänelle kaksikymmentä kiiltävää taalaria.
— Mistä sinä ne olet saanut? kysyi Torger katsoen suurilla silmillä.
— Ne ovat sinun ja minun hikipisareita vuodesta vuoteen, vastasi Kari.
Niillä meidän nyt tulee rakentaa onnea pojallemme, muutoin kait siitä
ei koskaan tule mitään.
Heistä ei ole juuri mitään kerrottavaa, ennenkuin pääsivät kaupunkiin. Sauva kädessä kulkivat nämä kolme pitäjästä toiseen, kyselivät lyhyintä tietä, viettivät öitä ladoissa ja vanhain veneiden alla, sillä heidän täytyi säästää äyrejä. Torgerilla oli viululaatikko selässä, Jon kantoi pullakkota ruokapussia, Kari kulki heidän välissään. Raitis aamuilma, uusien paikkojen näkeminen, tieto siitä, että olivat seikkailu-matkalla virkisti Torgeria. Hän tunsi helpoitusta päästyänsä pois koti-olojen yksitoikkoisuudesta, ja Kari oli nyt voiton puolella.
Tultuansa kaupunkiin kysyivät he Ole Bullin taloa. Ihmiset hymyilivät ja osoittivat sitä hotellia, jossa hän asui.
Ole Bullkos hämmästyi, kun vanha talonpoikaisvaimo astui hänen huoneesensa taluttaen miestä kummassakin kädessään, ja vielä niin varhain aamusella, että hän makasi. Kari astui vuoteen viereen.
— Oletko sinä Ole Bull? kysyi hän.
Se hän oli.
— Kymmenen vuotta sitten lupasit sinä ottaa minun mieheni ulkomaamatkalle, mutta väliin tuli meidän Herramme, eikä siitä tullut mitään. Nyt minä tänään tulen poikineni ja kysyn tahdotko ottaa hänen.
Ole Bull katsoi kummastuen Torgeria; hän ei ollut nähnyt kenenkään muuttuneen niin paljon niin lyhyen ajan kuluessa. Mutta yhtäkkiä johtui kaikki tyyni hänen mieleensä.
— Oletko sinä Torger? oletko sinä se, jota minä odotin kirjurin luona melkein puolen päivää? kysyi Ole Bull.