Kari ei koskaan antanut hänen huomata kuinka tuo sekä ruumiillinen että hengellinen vaivaantuminen häntä kuihdutti. Hän oli viime aikoina vanhentunut ja laihtunut paljon. Torger sanoi kerran: minä pelkään että kulutat pois terveytesi, Kari?
— Oh, älä huoli minusta, vastasi hän hymyillen, en vielä päivääkään ole ollut kipeänä.
Ei ainoastaan se, että Kari myötäänsä oli huolissaan Torgerin tähden, eikä myöskään taistelu papin kanssa, joka oli joka veräjällä koittamassa saada Torgerin pauloihinsa kiedotuksi, kalvanut häntä, vaan siihen tuli vielä lisäksi elatuksen ansaitsemisen huoli. Se minkä Torger ansaitsi ei riittänyt, ja sentähden täytyi Karin hankkia loput. Hän kävi viljanleikkuussa, potaatinnostossa ja kehräsi ihmisille niinkuin ennenkin.
Yksi asia oli, joka tämän pitkän aikaa piti häntä koholla, ja se oli että Jon, hänen poikansa, kerran oli ennättävä sinne, mihin isänsä oli uneksinut ennättävänsä, että hän kerran parantaisi isänsä syvät sydämenhaavat. Kun ajatus oli eleimmällään, täytyi hänen mennä kaapin luo, ottaa esille ja laskea killinki killingiltä kuinka kassa karttui. Olisipa melkein luullut että isäpuolen nylkyri luonto oli häneenkin tarttunut.
Torger oli miltei tykkänään jättänyt pojan Karin huostaan. Hän tiesi että Jon siten oli hyvässä turvassa, vaikka Kari opettikin häntä viulua käsittelemään. Kari sai menetellä pojan suhteen oman tahtonsa mukaan. Hän rukoili sen edestä joka aamu ja ilta, ja otti sen syliinsä ja puhui sille, ei metsänpeikoista eikä kummituksista, vaan Herrastamme Kristuksesta ja neitsyt Mariasta, Aadamista ja Eevasta paratiisissa ja pikku Mooseksesta, joka makasi ruokoarkussa joessa, kun kuninkaantytär hänen löysi. Ja pieni Jon liittyi enimmän äitiinsä. Kari oli tehnyt oikean huomion siinä, kun sanoi häntä tyynemmäksi ja syvällisemmäksi kuin isä oli. Hän oli perinyt paljoa äidiltänsä, mutta yksi seikka oli hänellä isältään ja se oli että hän oli yhtä vähän mieltynyt lukemiseen, mutta sitä enemmän kuuntelemiseen ja soittamiseen. Kari hänelle rallatteli isän polskoja istuessaan rukin ääressä, ja Jon koki saada niitä viulusta lähtemään. Mutta isän kotiin tullessa iltasilla oli viulu piilossa ja poika vuoteessa.
Vähän enemmän vartuttuaan voi hänkin olla asiassa jonakuna apuna ja seurasi sentähden äitiään ulkotöillä. Pikku Jon oli koko mies viulua pitelemään. Välistä hän näki äitinsä istuvan ja itkevän; silloin hiipi hän äitinsä luokse, ja äiti kertoi hänelle omasta nuoruudestaan, kertoi mitenkä oivallinen mies Jonin isä oli ollut, ja hänen itkunsa ja taistelunsa ja hiljainen rukouksensa paneutui pojan soittoon ja tuli siinä eläväksi.
Kun Jon oli tullut siihen ikään, että hänen oli meneminen rippikouluun, asetti Kari niin, että hän sai käydä naapuripitäjään papin tykönä lukemaan. Hän sai asunnon ja ru'oan pappilasta siitä että kävi emännän asioilla.
Laittaissaan Jonin matkalle kuiskasi Kari: sinun viulusi on ylinnä matkalaukussa.
Karilla oli se tapana, että hän joka lauvantai näiden kymmenen vuoden aikana kävi Alamäessä pyytämässä lainaksi "Rahvaan Ystävää"[12] ja sen luki hän kannesta kanteen. Hän oli ennen ollut niin halukas lukemaan, ettei kansa juuri ottanut tätä huomioonsa. Eräänä päivänä tuli hän kotiin silmät loistavina, hän oli löytänyt mitä monta vuotta oli etsinyt.
Nyt on Ole Bull tullut Kristianiaan, sanoi hän, ja jääpi sinne joksikin aikaa. Eihän sinulla, Torger, liene halua pistäytyä kaupunkiin, ja eikö Jon silloin voisi olla mukana? Jon oli silloin jo palannut kotiin, ja hänestä oli tullut muhkea mies; hän oli nyt kuudentoista vuoden ijässä. Torger säpsähti kuullessaan Bullin nimen, vanhat muistot johtuivat hänelle mieleen; hän kätki kasvot käsiinsä. — Mistä me raukat saamme rahaa siihen? oli hänen ensimmäiset sanansa.