— Saat sanoa terveisiä.
— Kiitos, sen teen. Hyvästi.
Sinä talvena koitti Jon päästä niin usein kuin mahdollista Karin pariin. Hän kyseli hänestä muiltakin, kun niin voi tapahtua, eikä hän kuullut muuta kuin että tyttö oli kaikin puolin hyvä. Ainoa oli, että hän oli hyvin hiljainen luonnollaan. Ei juuri viihtynyt kotonaan, arvelivat ihmiset, sillä sekä isä-puoli että hänen poikansa olivat häjyjä häntä kohtaan, ja tytön äitiä viskeltiin heidän välillänsä. Tämä olikin ruvennut Sylfestille rahain vuoksi, sillä hän oli ollut leskenä eikä tiennyt miten saisi elatusta itselleen ja pienelle tytölleen.
Kun kevät läheni ja kaipaus syntyi luonnossa, sai Jon surullisen kirjeen Torgerilta, joka ilmoitti kovin ikävöivänsä kotia, vaan ei palaavansa takaisin, niin kauvan kuin semmoinen epävarmuus oli olemassa Karin suhteen. Nyt oli hän oppinut tuntemaan oman tilansa ja huomannut, että kuta useampia tyttöjä hän näki, sitä enemmän täytyi hänen ajatella Karia. Tämä oli jo niin vanha, että joku toinen voisi tulla hänet ottamaan, ja silloin ei Torgerilla olisi iloista päivää jälellä. Sitä paitsi olisi isän ajatteleminen, että hänelle, joka kulki ja liehui niin paljo tyttöin parissa, olisi hyvä olla yhteen kiinnitetty. — Jon istui kauvan kirje kädessä. Hänestä tuntui olevan perää siinä, mitä Torger kirjoitti, ja etenkin viimeisessä lauseessa. Mutta sitte pyysi poika häntä menemään Sylfestin luokse varmaa vastausta saamaan, jotta Torger kotiin tullessaan tietäisi miten olisi menetteleminen. Edellisenä kevännä olivat Sylfestin pojat tukkineet puron, joten sen vesi tulvasi Jonin tiluksille; ei aikaakaan, niin olivat he panneet veräjän auki, niin että Sylfestin eläimet tulivat naapurin aituuksiin ja hänen vaimonsa täytyi käydä niitä poisajamassa monta kertaa päivässä. Tämä oli kuitenkin vähintä, Sylfest oli käynyt Jonin tielle ja tehnyt hänelle vahinkoa monella monituisella tavalla. Oli ollut puheena valita Jon kunnallislautakuntaan, mutta Sylfest oli estänyt sen. Jon oli ajatellut ostaa muutamia satoja syötettyjä härkiä, aikoen lähettää ne Englantiin. Sylfest sai siitä vihiä, lisäsi muutamia riksiä ja sai koko kaupan.
Jon istui kirje kädessä mietiskellen. Hän lukitsi sen arkkuun ja otti taas uudestaan esille. Vasta viikon päästä pukeutui hän muutamana iltana juhlavaatteisin ja meni Isoontaloon. Välillä mietiskeli hän olisiko mahdollinen selvittää tuota niitynjuttua. Hän oli varma siitä, että koko kyläkunta olisi hänen puolellansa ja mielellään valalla vannoisi että toinen puoli niittyä oli ollut hänen sukunsa omana, kunnes Sylfestin väki oli anastanut sen väärällä valalla.
Niin koputti hän ovea ja astui sisään. Pilkallinen hymy kuvautui Sylfestin kasvoissa, kun hän nousi istuiltaan ja lausui: oletko lähtenyt jalottelemaan?
Jon laskihen istumaan. Sylfest kuiskasi muutamia sanoja vaimonsa korvaan, ja hän toi olutta, mutta tuossa suuressa hopeatuopissa, jonka kanteen kultaraha oli juotettu kiinni. Miehet alkoivat vähän erältään puhella ilmasta ja viimeisestä vuodentulosta, kaikista poikineista lehmistä j.n.e. Viimein esitti Jon asiansa niin hyvin kuin osasi.
Sylfest veti toisen suupielen nauruun. On suuri kunnia minulle tuosta
— On suuri kunnia minulle tuosta tuommoisesta tarjoomuksesta, sanoi hän. Kuuluu olevan aika mies tuo sinun poikasi, hän seisoi kaukana kirkon laattialla, niinkuin olen kuullut.
— Lukeminen ei ole miehuuden merkki, sanoi Jon. Torger, hänpä on hyvä soittamaan.