"Oo — ensikerran kun taas ristiäisiä toimeenpanet", huusi hän alas vaimolle; sillä tunnettu oli seudulla että Gunhild kerran oli saanut lapsen, vaikka oli naimatoin.
"Ha, ha" — — — nauraa hohotti akka ja oikaisi itseänsä, "siinä tapauksessa armahasi saa jotensakin kauan odottaa". — Näin sanoen meni hän tiehensä.
Marit seisoi kauan ajatuksissaan ja katseli miehen jälkeen; niin kauan kuin Anders'ia vielä näkyi, ei harava heiniin koskenut. Marit oli nyt nähnyt lemmittynsä, hänet, josta niin kauan oli uneksinut. Hän oli tullut ja mennyt kuni tuulen puuska ja kuitenkin oli Marit tullut hänen morsiamekseen; sillä semmoinenhan hänen tarkoituksensa oli. Ja nyt Marit ei saisi häntä nähdä kahden vuoden kuluessa.
Kuinka eriskummallista kaikki oli. Koti, isä, äiti, Amerika, Tore, kaikki oli niinkuin kuollutta ja poispyhitty hänen mielestänsä. Pian kaksi vuotta kuluisi. Ja hän voisi vähitellen ruveta ompelemaan kapiotansa, kutomaan sukkia ja panemaan ne kirstuun. Olihan aina hyvä olla valmiina. Ja sitten hän tulisi jonakin päivänä häitä viettämään. Marit tiesi että Anders ei osannut kirjoittaa, vaan Herra Jumala häntä kaiketi suojelisi ja silloin tällöin joku matkustaja ehkä tulisi, joka toisi häneltä terveisiä. Hän siis kyllä voisi odottaa niin kauan. Kotona kartanossa eivät he voineet ymmärtää miksi Marit koko illan käveli hymysuin, mutta Marit — hän tiesi miksi.
NELJÄS LUKU.
Kaksi vuotta oli kulunut eikä Marit ollut saanut ainoatakaan kirjettä Anders'ilta. Viisi kertaa oli tunturin toiselta puolelta tullut matkustavaisia ja heidän kanssansa Anders oli lähettänyt terveisiä, mutta siitäkin oli jo puoli vuotta kulunut. Viimeinen, mitä oli kuullut, oli että Anders enimmiten oleskeli naapuriseurakunnassa, kun hän ei ollut retkillänsä, ja että hän vielä jatkoi hevois-kauppaa, muuta hän ei tietänyt. Ei Marit'illa juuri ollut helppo olla näinä vuosina; raskasta työtä kartanossa oli ollut; vaan hän lohdutti itseänsä sillä, ett'ei tätä voinut kestää ijankaikkisesti. Huhu kertoi tässä seudussa mitä oli tapahtunut Marit'in ja Anders'in välillä ja miesten tuvassa laskettiin aina leikkiä Marit'in kanssa ja sanottiin että hänen täytyisi punoa itselleen vahva köysi jos hänen oli aikomus tuota lintua vangita. Marit silloin tavallisesti suuttui kovasti ja kerran oli hän joutunut otteluun karjakon kanssa, suureksi huvitukseksi miehille, jotka istuivat penkillä ja nauroivat. Semmoisina hetkinä Marit tunsi itsensä niin hylätyksi ja onnettomaksi. Hänellä ei ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa olisi voinut puhua ja johonka olisi voinut luottaa: sillä herrasväelle hän ei voinut mennä semmoisia juttelemaan. Ne elivät ikäänkuin korkeammassa ja hienommassa maailmassa, eivätkä koskaan puhuneet palvelijoille muulloin kun heidän oli täytymys sitä tehdä. Silloin Marit'in oli tapa istua takalle miettimään ja tuumimaan, itsellensä kertoelemaan kaikki, mitä Anders oli sanonut sekä ennen että nyt kun viimeksi olivat toisiansa tavanneet, ja sitten hän arveli että, jos voisi luottaa keneenkään, niin se oli Anders'iin. Olihan Maritkin uhrannut kotonsa, isän ja äitin, kaikki, mitä hänellä oli rakasta, Anders'in tähden, olihan Jumala aina kaikissa muissa asioissa pitänyt hänestä huolta, eikä ollut mahdollista että hän pettäisi, joka suulla ja kädellä oli Marit'ille lupauksia antanut. Näin ajateltuansa tuli hän taas iloiseksi ja onnelliseksi ja sitten hiipi hän ylös luhdille, jossa hänen vaatekirstunsa oli, ja otti esille mitä pientä oli leikannut ja neulonut, katseli sitä ja iloitsi siitä, että hänen pieni varastonsa kuitenkin oli lisääntynyt aikaa myöten. Jos kukaan oli ahkera, niin se oli Marit raukka. Jos jäi vähän aikaa illalla, kun talon työt olivat loppuneet, niin Marit sytytti kynttilän ja neuloi myöhään yöhön rinta-liinaa tai muuta, mitä tarvitsi. Silloin oli hän ihan selvästi näkevinänsä tuon pulskan ja notkean miehen, joka laulaen tuli tietä myöten, piiska kädessä. Pian hän tulisi, tasku rahoja täynnä, ovea kolkuttamaan ja silloin saisivat sekä Lars että Gudbjörg piika nähdä — kuinka hän silloin nauraisi hänelle, totta tosiaan hän nauraisi!
Kaksi vuotta oli kulunut, vaan vielä ei Anders'ia kuulunut. Marit odotti mutta hän ei ollut levotoin, tiesihän hän varmaan että Anders tulisi. Tuomarin kartanossa oli ollut kiirettä viime aikoina. Toinen tyttäristä oli tullut kihlatuksi eräälle ylioppilaalle ja nyt olivat sekä ylioppilas että hänen vanhempansa käymässä kartanossa. Heidän piti jäädä sinne muutamaksi viikoksi. Rouva puuhasi jotain huvitusta vieraille, ja nyt hän oli sopinut paikkakunnan herrasperheitten kanssa, että lähdettäisiin yhteiselle huviretkelle naapuriseurakuntaan, koska neljät talonpoikaishäät vietettäisiin samana päivänä. Marit'in piti seurata heitä passarina ja muutamat miehet saisivat ensin viedä sinne hevosilla ruoka- ja pullo-korit, päällysvaatteet ja sänkyvaatteet, heidän tuli nimittäin olla yötä paimenmajassa. Sitten he lähtivät matkalle kirkkaalla ilmalla nauraen ja iloten. Marit hymyili itsekseen, sillä nyt hän kulki samaa tietä, jota Anders oli käynyt erotessaan hänestä kaksi vuotta sitten. Marit'in mielestä teki vuori-ilma hänelle niin hyvää, sillä täällä oli niin helppo hengittää.
Kun nyt olivat saapuneet paikalle, oli muitten meneminen kirkkoon juhlallisuutta katsomaan, mutta Marit'in tuli jäädä pöytää kattamaan ja valmistamaan kaikki päivälliselle. He menivät siis ja Marit jäi jälelle.
Hän otti kaikki esille korista, hieroi messinkikapineita niin että jo kaukaa loistivat, kattoi pöydän ja järjesti kaikki. Vaan kun hän viimein oli valmis, eivätkä vielä tulleet kirkosta, rupesi hänenkin suuresti tekemään mieli sinne vähäisen katselemaan, ja tämä halu kävi viimein niin vastustamattomaksi että hän juoksi matkoihinsa. Kirkko oli väkeä täynnä ja Marit'in täytyi nousta varpailleen nähdäksensä jotain. Juuri nyt seisoi yksi pari alttarin edessä ja Marit koetti nähdä tuntisiko jompaakumpaa heistä. Hän näki sulhasen — — kumma kuinka hän oli Anders'in näköinen! Aivan yhtäläinen olkapäistä ja selästä; vaan tämä ei kuitenkaan ollut niin voimakkaan näköinen kuin Anders, arveli Marit; harva mies näillä seuduilla oli Anders'in vertainen. Hs! — pappi lukee. "Ja nyt minä kysyn sinulta, Anders Svendsen Bjaaland" — — —
Tuliko joku kipeäksi? Kuului kimakka huuto, väkeä tunkeutui kokoon ja eräs nainen kannettiin ulos, joka makasi niinkuin kuolleena. — Ei, se oli ainoastaan muuan tyttö, joka ei ollut kestänyt tuota kuumuutta, vaan meni tainnoksiin.