"Oo — ehk' ei olisi aivan mahdotointa", vastasi Marit ja katseli häntä.
"Olkoon siis päätetty, kahden vuoden perästä minä tulen ja silloin häitämme vietetään. Vaan nyt minun täytyy kiirehtiä pohjoiseen päin, minun pitää olla tunturin toisella puolella k:lo 12". Ja mies antoi Marit'ille kättä.
"Oletko nyt taas ulkona kuleksimassa, Anders?" huusi eräs ääni tienvarrelta, ja siellä seisoi vanha kerjäläis-akka ja katseli heitä. "Älä vaan usko häntä", huusi hän Marit'ille ja lähestyi; "hän kihlaa yhden tytön joka paikassa, minne vaan tulee".
"Oletko sinä taas täällä, sinä pahan ilman lintu", huusi Anders hänelle, "parempi olisi että tekisit jotain hyödyllistä kuin että kuljet ruokaa varastamassa ihmisiltä".
"Älä sinä siitä murehdi, Anders hevoislanko", huusi ämmä takaisin; "et sinä ainahan köyhdy killingeistä, jotka minulle annat. Mutta mitä puhun on totta", sanoi hän nyykäyttäen päätänsä Marit'ille; "minä kun tunnen tuon hulivilin, minä".
Marit katseli rakastettuansa kummallisella katseella.
"Et sinä suinkaan huoli hänen lörpötyksistään", sanoi mies ja puristi tytön kättä; "tunnet kai vanhan Gunhild'in, hän kulkee täällä ympäri puolihulluna. Tahdotko korjata luusi täältä", huusi hän akalle, joka vielä seisoi samassa paikassa heitä katsomassa, "taikka saat maistaa tätä keppiä". Hän nosti piiskan vartta akkaa vastaan. Tämä vetäytyi pois.
"Jää hyvästi siis Marit", sanoi Anders, puristaen tytön kättä toistamiseen — "tiedät siis, kahden vuoden perästä". Näin sanoen meni hän ja tervehti kädellään Marit'ia.
"Koska aiot palata, sinä hevois-varas", huusi akka hänelle.
Anders kääntyi mäellä.