"Niin, hupsu se on, joka ei kartanoa ota kun saa", jatkoi Gunhild, otti pienen piipun esille ja rupesi tupakoimaan. "Puhuvat niin paljon rakkaudesta — loruja kaikki! Se kestää ensimäisen vuoden ja sitten sitä kulutetaan pois lasten synnyttämisessä, työssä ja kivuloisuudessa, mutta talo seisoo. Ei ole hätää olla talon-omistajan vaimona! Ei hänen tarvitse orjaella, ei vilua eikä nälkää kärsiä; hän istuu huoleti lämpösessä tuvassaan sekä talvi- että kesä-aikana, hän voi kasvattaa voimakkaita nuorukaisia, hän voi kustantaa sijaisia sotapalvelukseen poikiensa edestä ja hankkia heille taitoa ja tietoa jos tahtoo. Paitsi sitä hänen ei tarvitse mennä pois tieltä kun kaupunkilaisia kohtaa. Hän voi haastaa oikeuteen hienoja ihmisiä jos mieli tekee, sillä hänellä on varoja maksaa asianajajille". Gunhild'in silmät kiilsivät, kun hän tätä ajatteli.
"Mutta kuinka sinun on käynyt oikeastaan, kuinka olet tänne tullut?" aloitti Gunhild taas hetken perästä.
Marit kertoi muutamilla sanoilla kuinka kaikki oli tapahtunut. "Niin enkö jo ole sitä sanonut, nuo hienot ihmiset ovat luodut ainoastaan pahantekoja varten. Miksi eivät nyt voineet sinua pitää, ruokkia ja olla ystävällisiä, tyttö parka, vaan sitä eivät tehneet! Ei, pois — pois, se on tietty. Nyt kai tahtoisivat että tulisit kättä nuolemaan ja anteeksi pyytämään, vaan hupsu olet, jos sen teet. Ei, me teemme heille pienen kepposen, me molemmat; senverran työtä minä ainakin voin sulle hankkia ett'ei sun tarvitse nälkää kärsiä. Täällä on eräs mies, täällä likellä, joka tarvitsee piikaa, nyt kun hänen vaimonsa on kipeä. Et saa muuta kuin ruokaa ja vaatteita siellä, mutta myöhemmin voit hankkia itsellesi parempaa paikkaa; joka on nälkäinen, ei saa ruokia valita. Ja sitten olet vapaa, voit käydä tuomarin rouvan rinnalla eikä hän uskalla sua lyödä vaikka sormet kuinka syhyisivät. Niin, jos et ole väsynyt, voimme mennä sinne kohta, niin saat vähän suurusta, sillä huomaan ett'ei minulla ole leipäpalastakaan".
KUUDES LUKU.
Marit jäi vastaiseksi siihen taloon, josta Gunhild oli hänelle puhunut; vaan ei se juuri ollut parhaimpia taloja, johonka hän oli joutunut. Kaikki oli rappiolla, eikä miehellä ollut varoja tehdä parannuksia. Huonoa ruokaa hän sai ja vähän joka atrialle. Siinä hän sitten kävi, pesi lattioita ja puhdisti läävää, halkasi puita ja kantoi vettä sisään ja teki ylimalkain kaikki raskaat työt. Välisti Marit muisti pienen kamarinsa tuomarin talossa; se oli oikea taivas tämän suhteen. Vaan takaisin hän ei tahtonut mennä, vaikkapa saisikin kuluttaa nahan pois sormiensa päästä täällä. Oli kai niin sallittu että hänen piti olla lapsi-puolena tässä maailmassa. Vaan miksi hänen juuri oli pakko olla semmoisena? Eikö hän kelvannut mihinkään parempaan? Eikö ollut hän yhtä hyvä kuin isäntäväkikin, joka ei muuta ajatellut kuin ruokaa joka eri atrialle. Marit näki unta öisin vanhemmistaan, Amerikasta, suuresta Skjölte-kartanota, missä Tore istui, ja vanhasta Gunhild'ista, joka nauroi ja sanoi: "sinulle kernaasti suotu, kaikki on oma syysi". Päivällä hän kävi miettien kummallista kohtaloansa. Marit tuli kovaksi ja katkeraksi. Ajatukset laskivat jäätä sydämen ympäri, eikä täällä aurinkoa ollut sitä sulattamaan.
Tuomarin talossa oli hämmästys suuri kun ei Marit'ia löytynyt. Kaikki juoksivat sinne tänne, sisään ja ulos. He etsivät kyökistä ja kellarista, tutkivat kaivoakin, mutta Marit'ia eivät löytäneet. Ei kukaan ollut hänestä mitään kuullut eikä nähnyt. Hän oli ollut vähän kummallinen viime aikoina, sanoi tuomari.
Huhu levisi pian paikkakunnassa siitä, mitä oli tapahtunut, ja moni, joka oli Marit'in tuntenut, tuli hänestä kysymään. Niiden joukossa oli myöskin Tore. Hän oli silloin tällöin käynyt siellä Marit'ia tervehtimässä. Mutta Marit ei koskaan ollut hänestä paljon välittänyt. Tore oli seisonut ovella ja Marit askaroinnut piisin vieressä ja sanonut jonkun sanan silloin kun se oli ihan välttämätöintä. Tore oli sitten mennyt, mutta tuli aina takaisin jonkun ajan kuluttua kuulustelemaan tarvitsiko Marit jotain tai tahtoiko että isälle jotain kirjoitettaisiin. Kosimisestansa taannoin hän ei koskaan puhunut. Kun Tore nyt kuuli mitä oli tapahtunut, tuli hän myöskin ja oli etsivistä ahkerin. Hevosen selässä oli hän lähtenyt paikasta toiseen etsimään.
Eräänä päivänä, kun Marit oli tullut rappusille ja aikoi viedä pois vettä, näki hän hevosen, joka oli sidottu puuhun kiinni, ja erään miehen tulevan häntä kohti. Hän tunsi miehen ja aikoi juosta sisään kätkemään itsensä, mutta tuo mies oli jo hänet nähnyt. Oli siis myöhäistä. Hän nojautui nyt seinää vasten ylpeällä katsannolla. Mies nosti hattuansa.
"Hyvää päivää, Marit", sanoi hän. "Kiitoksia viimeisestä".
"Kiitoksia vaan", vastasi Marit tylysti.