"Huh!" sanoi hän väristen, "täällä on vallan kylmää aamuhetkillä, mutta meillä on hyvä ystävä". Näin sanoen otti hän povestansa taskumatin, otti siitä suullisen ja ojensi pulloa Marit'ille. Marit pudisti päätänsä. "Joutavia! Juo sinä vaan, ei se ole varastettua".
"En tahdo", vastasi Marit ja sysäsi pullon pois puoleltansa.
"No, no, tee kuinka tahdot, en minä aio pakoittaa ketään, joka ylenkatsoo Jumalan hyviä lahjoja", sanoi hän ottaen vieläkin suullisen, "se oli kelpo mies, joka viinan keksi; mutta nyt tahtovat senkin ryöstää meiltä köyhiltä raukoilta. Minusta vallanpitäjät voisivat tehdä jotain hyödyllisempää, kuin toimittaa viinaveroja ja tullia; eivät he kuitenkaan saa meitä tapetuksi. Heidän pitäisi istua täällä minun töllissäni jonakin kylmänä talvispäivänä, jotka nyt pitävät puheita ryyppäämisestä ja pirun viettelyksistä — huh, Jumal' auttakoon — luulenpa että he kylläkin nöyrästi kiittäisivät viinapisarasta". Näin puhuen pani Gunhild pienen padan tulelle. Marit oli nyt tilaisuudessa katsoa ympärillensä. Huone oli pieni, yhtä pitkä kuin leveä. Kaksi seinää oli kivistä rakettu ja rei'ät täytetyt sammaleilla ja sahajauhoilla sekä ulkopuolella savella tiivistetyt. Kolmas seinä oli yhtäläinen, sillä eroituksella vaan että oli ovi keskellä, mutta neljäntenä seinänä oli paljas kallio, jota myöten vettä tipahteli ehtimiseen, vaikka katto oli siihen kiinnitetty niin tivisti kuin mahdollista oli ollut. Katoksi oli pantu muutamia hirsiä, lautoja ja turpeita niiden päälle. Päivää näkyi ainoastaan savulävestä, joka oli suolinahalla peitetty. Eräässä nurkassa oli oljista ja heinistä valmistettu vuode, toisessa seisoi hiilihanko ja pata-ripustin riippui katosta alas. Pieni puu-penkki seisoi lattialla, vaan se oli myöskin ainoa huonekalu, paitsi lukotointa arkkua, joka seisoi vuoteen vieressä.
Gunhild otti jotain mustaa eräästä paperista arkusta ja pani veteen, jota jo kiehui.
"Nyt saat hyvää kahvia", sanoi hän, "niin, minä takaan että se maistaa melkein yhtä hyvälle kuin tuomarin, mutta ei ihmettäkään, sillä palavathan tuomarin polttopuut padan alla". Gunhild nauroi niin että sai kyyneleitä silmiinsä. "Niin, jos hän tietäisi että minä käyn nuuskimassa hänen metsissään, kyllä hän pian virkamahtiinsa hyppäisi silloin. Ei tarvita muuta, kuin tuommoinen viatoin oksa", hän potkasi lattialla olevaa puun-oksaa, "niin he nostavat semmoista melua, kuin taivas ja maa olisivat hukassa, he haastavat oikeuteen, vaativat korvausta, uhkaavat vankihuoneella ja kaikella pahalla; mutta minä olen heidät pettävä, niin, totta tosiaan olen kun olenkin". Gunhild oli ottanut kaksi astiaa esille, johon hän kaasi kahvin.
"Nyt Gunhild tahtoo tarjota sinulle mitä hänellä on, vaikk'et viimein huolinut hänen neuvoistaan. Vaan enkö sitä sanonut? Enkö sitä jo sanonut? Niin, roistoja he ovat kaikki — ah kuinka se kahvitippa teki hyvää — roistoja he ovat. He ovat olevinansa piru tietää mitä herroja, ja sitten heillä ei ole omaa paitaakaan. Kauniita kosioita tosiaankin! Kun häitä on vietetty ei heillä ole vaateriepuakaan, mutta sitten vaimo pannaan orjaelemaan. Voit olla tyytyväinen että kävi niinkuin kävi, kyllä selkä olisi kyyristynyt ja silmät vetäytyneet jos olisit tullut hänen vaimokseen".
Gunhild puhalsi kahviin, jotta hetken äänettömyys syntyi; Marit istui vastapäätä, kuppi kädessä katsellen ja kuunnellen Gunhild'ia, joka levitteli itseänsä takan vieressä.
"Juo nyt niin kauan kun se on lämmintä", sanoi Gunhild nyykäten Marit'ille; "ei meistä eikä kahvista ole mihinkään kun lämmin on poissa. Mutta mitä aioinkaan sanoa — rahat jotain vaikuttavat muori, rahat, sanon minä. Puhu taas niin paljon siitä, että Herra Jumala johtaa meidän kohtalot niin tai näin — — ha — ha — kyllä kai! Niin kuin ei Jumalalla olisi muuta virkaa kuin ajatella meitä matosia. Ei, rikkaus maailmassa hallitsee. Miksi sinä luulet vallassäätyläisiä pidettävän niin korkeassa arvossa? Ovatko meitä paremmat? Ei, totta tosiaan, ei Jumalan maailmassa ole kurjempia olentoja kuin nuo 'hienot' ihmiset, vaan kah! kuinka ovat olevinansa. Huomaapas vaan pappia. Sunnuntaina hän tuomitsee ihmisiä kuumaan helvettiin ja puhuu kuinka kaikki olemme veljeksiä, mutta kyllä saat hieroa jalkojasi matolla ja kumartaa syvästi astuessasi hänen saliinsa. Ja uskallappas koskea hänen kirsimarjojansa kesällä! Kyllä silloin sekä koirat että nimismiehet hyppivät jälkeesi. Ei, rahoilla kaikki hallitaan ja hullu se on, joka ei ota niitä kun ovat tarjona". Gunhild nousi ja kohensi valkeata sauvallaan.
"Etkö luule että minäkin olisin voinut istua lakihuoneessa ja olla kunnioitettu pitäjässä", sanoi hän hetken kuluttua, ojentaen itseänsä. "Senpä luulisin, hän kosi sekä yksi että kaksi kertaa, ja minulla olisi nyt voinut olla sekä kahdeksantoista että kaksikymmentä lehmää tallissa, mutta silloin muka olin enemmän rakastunut Baard'iin. Ha — ha — niin, siitä tuli oivallinen loppu. Hän jätti sekä minut että kakaran, kun vuohet hukkuivat syvyyksiin ja ainoa lehmäni kaatui. Minä istuin sitten tyhjin käsin ja nimismies uhkasi vangita minua riettauteni tähden, mutta sitä tuomiota eivät aikaan saaneet, kosk'ei se ollut kuin ensimäinen lapseni. Sitten läksin pois kakaran kanssa, sillä siinä tienoossa oli mahdotoin olla. Lapsi kuoli, Jumalan kiitos, eikä sen tarvinnut kärsiä pahasta maineesta, mutta nälkää ei se myöskään kärsinyt niin kauan kun orjaelin sen puolesta. Nyt istun tässä komeassa huoneessa, pahaa kärsin suvella ja kylmää talvella ja saan ottaa vastaan niitä leipäpalasia, joita ihmisten ovilla saan, ja minua sanotaan Gunhild kerjäläis-akaksi. No niin, paljon maailmassa tapahtuu; ja minä olen tämän hyvästi ansainnut tyhmyyteni tähden!"
Marit ei vastannut, mutta jotain muistui hänen mieleensä, hän näki Tore'n edessänsä ja muisti hänen sanansa. Hän ei ollut muistanut Torea ennen, mutta nyt hän muisti.