Tore katseli häntä hämmästyneenä, astui sitten portaita ylös.

"Nyt sinä puhut katkerasti, Marit", sanoi hän, "mutta onko se todellakin tarkoituksesi Jumalan ja ihmisten edessä?"

"Luuletko että minulla on kaksi kieltä suussa?" vastasi Marit.

Tore antoi hänelle kättä ja Marit laski omansa siihen.

"Se on siis päätetty", sanoi Tore, "ja minä toivon että Jumala antaa siunauksensa siihen".

"Niin, kun hän vaan antaisi", vastasi Marit.

"Ja koska saan viedä sinut kotiin?" kysyi Tore.

"Vaikka kohta", vastasi Marit, "sillä minä olen täällä vaan päivä-palkollisena".

"Tulen siis huomenna", sanoi Tore iloisena, ja näin sanoen jätti hän hyvästi.

Marit seisoi yksinänsä siinä. Hän näki Toren ratsastavan pois, se oli hänen miehensä, ja Marit — hän saisi omistaa ja hallita Skjölten taloa. Kasvonsa hohtivat, hän ojensi itseänsä suoraksi ja mielestänsä hän oli suurempi ja väkevämpi kuin koskaan ennen. Hymy leikki hänen huulillansa, vaan hyvää hymyä ei se ollut; silmät olivat suuret ja loistavat, mutta niissä oli jotain kostonhimoista, niinkuin pedolla, joka uhrinsa huomaa. Hän olisi mielellään laulanut, niin iloinen hän oli. Hän meni tupaan, mutta käyntinsä oli varma ja ylpeä kuin kuningattaren.