"Niinpä niinkin, juuri minä", vastasi Marit, ojensi ruumistansa suoraksi, katsellen vaimoa sellaisella silmäyksellä kuin kissa kun sillä on kynsissä pyydetty lintu.
"Vai sinä olet Kari Bjaaland", lisäsi hän ja katseli vaimoa ylenkatseellisesti kiireestä kantapäähän. "Sinä et ole aivan niin rohkea nyt kuin hääpäivänäsi, jolloin levittelit itseäsi alttarin edessä. Mihinkä koko prameutesi nyt on joutunut? Onko hän sitä kuluttanut puolestasi, töllerö raukka? Silloin aioit heittää minulle leipäpalasen, kuin kerjäläiselle, ja nyt tulet minun luo tyhjin käsin. Muistatko sitä?"
Vaimo seisoi vavisten, niin peloissaan oli hän. Kun havaitsi jotain mahdollisuutta siihen, aikoi hän luikahtaa pakoon. Mutta Marit tarttui hänen käsivarteensa.
"Etpä niinkään helposti pääse", sanoi hän pitäen akasta kiinni; "tadikolla ja koiralla olet ajettava ulos. Vigleif!" huusi hän. Vigleif — tuli.
"Päästä irti koira ja ota tadikko tuosta ja aja tämä akka ulos portista".
"Onko se varastanut?" kysyi Vigleif.
"Niin, se on varastanut", vastasi Marit.
Vaimo repäisi itsensä irti ja juoksi ulos portista, mutta koira oli hänen jälessänsä, puri ja haukkui ja Vigleif heitti tadikon hänen jälkeensä, jotta vaimo oli kaatumaisillaan. Hän pudotti sauvansa, vaan hyppien ja ontuen juoksi hän mäkiä alas niin että hietaa ja pieniä kiviä lensi hänen ympärillänsä, ja vasta kun ei hän enää kuullut koiraa takanansa, kaatui hän ja meni tainnoksiin. Marit seisoi aitaan nojautuneena ja katseli tätä. Hänen kasvonsa olivat yht'äkkiä käyneet totisiksi.
"Tunsitko tämän akan, äiti?" kuuli hän jonkun takanansa lausuvan. Se oli Vigleif, joka seisoi siinä uuteliaana.
"Tunsin", vastasi äiti lyhyesti ja meni sisään.