Marit kulki talonsa suurten huoneitten läpi; vaan hän ei saanut mitään rauhaa. Hän aikoi ruveta kutomaan, vaan kätensä ei kyennyt sukkulan heittämiseen. Anders makasi kuoleman kielissä, tämä soi hänen korvissansa mihinkä vaan meni. Hän kuolee nälkään jos hän ei apua saa. Marit istui penkille, kaikki muistot heräsivät ja kulkivat hänen ohitsensa siitä ajasta asti kun hän vuorella istui ja näki höyrylaivan lähtevän pois. Hän näki tuon miehen, joka seisoi niitulla puhumassa Marit'in kanssa, hän näki saman miehen pulskeana ja keveänä kulkevan mäkeä ylös.
Mitä tämä mies oli tehnyt? Hän oli antanut kullan kiillon itseänsä so'aista. Nyt hän oli köyhä ja kipeä, ja se, joka oli Anders'ia houkutellut, oli saanut kärsiä Marit'ilta kovaa kohtelua, oli kerjännyt ruokaa hänen pöydästänsä. Mutta Anders makasi kuoleman kielissä.
Marit käveli edestakaisin huoneissaan, kuin rauhatoin henki; hänen silmissään kimalsi jotain, jota olisi kyyneleeksi luullut, jos olisi voinut uskoa että Marit vielä osasi itkeä. Myöhään illalla meni hän makuu-kamariinsa ja kirjoitti jotain paperiliuskalle, sitten kutsui hän Vigleif'in luoksensa.
"Saat aitasta ottaa yhden noista suurista jauhosäkistä", sanoi hän, "sekä lihaa ja läskiä. Panen muutamia vaatekappaleita siihen lisäksi, sitten panet hevoisen valjaisin ja lähdet tämän kanssa huomenna ennen auringon nousua vuorien toiselle puolelle".
Vigleif seisoi avosuin.
"Voit käydä papin luona", sanoi Marit vielä, "anna hänelle sitten tavarat ja tämä kirje. Mutta muista, että et mainitse minun eikä sinun nimeäsi. Hän, joka kirjeen saa, tietää kyllä mitä hänen on tekeminen".
Vigleif aikoi tehdä kysymyksiä, mutta äiti häntä esti. "Luotan siihen että tämän toimitat", sanoi hän, jättäen pojan yksin. Vigleif katsella töllötti kirjettä.
Mutta kirjeessä seisoi: "tämä lahja on sairaalle Anders Bjaaland'ille vanhalta ystävältä".
YHDESTOISTA LUKU.
Aikoja kuluu. Kummallisesti kohtalot vaihtelevat Jumalan käden johdattamina. Jos seudussa kysyt Marit'ia, niin saat saman vastauksen, kuin vuosia sitten: "Hän varmaankin luulee että aurinko on tehty ainoastaan hänen päällensä paistamaan". Marit on samanlainen kuin ennen, ei ole näkevinänsä muita ihmisiä, ei koskaan käske ihmisiä luoksensa, eikä koskaan ole käsketty muiden luo. Tyttärensä rypistyttävät ylenkatseellisesti nenäänsä kun hänestä puhuvat, ja Marit, puhuessaan jonkun kanssa, ei koskaan heidän nimiänsä mainitse. Vigleif ei tiedä mistään, sillä hän kuljeskelee ulkona päiväkaudet tappeluksissa ja hullutuksissa, harmissaan siitä ett'ei hänellä ole suurempaa valtaa kotona kartanossa, kuin hänellä on. Marit vielä ohjaksia pitää ja hänen valvova silmänsä tunkee joka nurkkaan sekä sisällä että ulkona. Mutta Marit oli kuitenkin muuttunut Kari Bjaaland'in käynnin jälkeen. Hän ei löytänyt lepoa eikä rauhaa. Yöllä hän ei saanut unta, vaan nousi usein ja käveli edestakaisin huoneessaan. Mitenkä Anders'in laita oli? Elikö hän vai oliko kuollut? Muistiko hän Marit'ia ja katuiko mitä oli tehnyt. Anders'in muisto häntä seurasi, hän ei voinut siitä päästä; mihin vaan hän kääntyi, niin se oli siinä. Näin ei koskaan ennen ollut laita. Hän oli ajatellut Anders'ia alati, mutta ainoastaan elättääksensä kostonhimoaan, joka povessansa kätkyi ja poltti. Tämä oli tehnyt hänet ylpeäksi ja voimakkaaksi ja kovaksi kaikkia kohtaan. Mutta viha oli yht'äkkiä niinkuin poispuhallettu. Hän kaipasi sitä, hän sanoi itsellensä, että Anders kärsi mitä oli ansainnut, mutta siitä hän ei rauhoittunut. Nyt hän makasi kuoleman kielissä, tämä soi hänen korvissansa ja tukehdutti kaikki muut äänet. Hän ei tietänyt Anders'ista mitään, hän ei voinut saada mitään tietoa, keltä hän kysyisi? Hän oli Vigleif'iltä kysynyt kuinka matkansa oli onnistunut, mutta tämä oli vaan jättänyt lahjan papille ja muuten tehnyt niinkuin oli käsketty, jotta hän ei tietänyt mitään. Mennä Elin luo hän ei myöskään voinut kaikkien tapauksien jälkeen, kysyä naapurilta, sitä hän ei kehdannut, hän, joka ei muutenkaan alentunut puhumaan heidän kanssansa.