Siinä hän vaan käveli kalpeana ja rauhatonna ajatuksiensa ajamana — janoovaisena, jota ei kukaan virkistänyt. Jos joku olisi nähnyt nuo syvälle vaipuneet, kuumeesta hohtavat silmät, nähnyt hänen astelevan edestakaisin huoneessansa mutisten itsekseen ja välistä syvästi huo'aten, sydäntä keventääksensä, niin olisi voinut luulla että se oli paha henki, joka ei saanut rauhaa haudassansa, vaan ijankaikkisesti oli pakoitettu kuljeskelemaan vanhoja tuttuja paikkoja. Hänellä ei ollut ketään, jolle olisi voinut puhua. Tyttärensä oli hän myynyt ja ajanut pois, poikansa, tuo ainoa joka olisi voinut saada hengellistä perintöä häneltä, oli kuollut, ja Vigleif — ei, hän ei ollut veljensä kaltainen; hän oli lapsellinen ja ajattelematoin, hän osasi vaan tapella, kuin karhu, vaan ei pistää.
Vigleif huomasi että äiti laihtui ja vapisi, että hänen kätensä olivat kuumeesta tuliset ja hän kysyi oliko äiti kipeä. "Ei, hän vaan ei saanut unta öisin, mutta kyllähän se menisi ohitse".
Vigleif luuli toki että tähän oli muutakin syytä. Ehkä äiti ajatteli niitä sanoja, mitkä oli lausunut sinä iltana, jona hän oli niin juhlallinen. Omasta mielestänsä hän oli oivallisen tempun keksinyt silloin häissä, mutta tuosta työstä äiti ei ollut häntä liioin kiittänyt. Hän oli vaan lyhyesti sanonut: "No niin, pojilta ei voi muuta vaatia". Hän vaati jotain muuta, sen Vigleif huomasi, ja kun hän vaan saisi syytä, niin —
Muutamia kuukausia sen jälkeen kun Kari Bjaaland ajettiin ulos Skjöltestä; oli yö ja paha ilma. Siinä hiljaisessa talossa, jossa Eli asui, nukkuivat kaikki syvintä unta. Ei näkynyt mitään kynttilän valoa maantielle eikä kärryjen ratinaa kuulunut. Mutta niemellä, samalla puolella vuonoa, missä Eli asui, oli vielä valaistusta; siellä oli tanssittu ja hupaista elämää pidetty. Nyt sielläkin valkeat sammutettiin, sillä vieraat menivät. Vigleif oli viimeinen, joka kotia lähti, ja hän oli juovuksissa. Hän oli noin tunnin aikaa etsinyt hevostansa, mutta se oli poissa. Joku miehistä oli ottanut hevosen ja lähtenyt sen kanssa kotiin, tehdäksensä kiusaa Vigleif'ille. Vigleif kiroili ja torui horjuessaan tietä myöten sateessa ja loassa.
Kävellessään sen talon ohitse, jossa Eli asui, seisahtui hän hetkeksi, katsella tuijoitti kaikkiin ikkunoihin ja meni viimein sisään. Tuvan ovi oli lukossa. Hän otti linkusta kiinni ja jyskytti, jotta saranat narisivat, mutta kun ei tuo auttanut kolkutti hän ankarasti ovea.
"Ken siellä on?" kysyi lempeä ääni sisäpuolelta. Se oli Elin.
"Se on Vigleif, veljesi", vastasi karhea ääni ulkopuolella.
"Mitä sinä tahdot nyt yön aikana?" kysyi Eli.
"Minä tahdon olutta sinulta", vastasi Vigleif.
"Minulla ei ole olutta sinulle nyt".