Eli ajoi pois, ja Marit oli nyt yksinänsä. Hän meni sängyn luo, istui tuolille ja koetteli sairaan suonta vieläkö se tykytti. — Vielä, ja raskas hengenveto ilmoitti myöskin että vielä oli henkeä hänessä.
Marit tarttui Anders'in käteen ja katseli yhtä mittaa hänen kasvojansa, tahtoisiko hän jotain. Näin hän istui koko yön. Ulkona suhisi yön tuuli ja pimeys peitti maat ja manteret. Mutta ylhäältä Skjölten akkunoista loisti vielä kirkas valo niin kauan kuin Eli sitä näki, ja siellä istui Marit Skjölte valvomassa Anders Bjaaland'in sängyn vieressä. Nyt hän ei enää kulkisi kuin rauhatoin henki suurissa huoneissa unetonna, pahojen aatosten ajamana. Nyt hän oli kaivattunsa löytänyt.
KOLMASTOISTA LUKU.
Aamupuolella rupesi Anders liikkumaan. "Eli" — kuiskasi hän — Eli!"
"Mitä sinä tahdot", kysyi Marit kallistaen päätänsä hänen suunsa puoleen.
"Eikö Eli ole täällä?" kysyi Anders, hän näki ett'ei se ollut Eli, joka kumartui hänen ylitsensä.
"Ei, se ei ole Eli", vastasi Marit. Anders nosti päätänsä hiukan ja katsoi Marit'in silmiin. "Kuka sinä olet?" kysyi hän.
"Nimeni on Marit", vastattiin tyynesti.
Anders'in silmät suurenivat ja puna nousi hänen poskilleen.
"Marit? — Marit? hän, joka" — —