"Hän, jonka kerran lupasit ottaa vaimoksi", lausui sama syvä ääni. — Tämä soi niin juhlalliselta suuressa, autiossa huoneessa, jossa nämä molemmat olivat yksinänsä lampun himmeässä valossa. Anders'in pää vaipui alukselle, hän ei puhunut sanaakaan, mutta yht'äkkiä oli hänen silmäänsä tuli entänyt ja hän katseli Marit'ia. Viimein pani hän hiljaa kädet ristiin, vaan silmänsä katselivat yhä tuota korkeata kalpeata hahmua, joka hänen edessään istui.
"Olen pahasti rikkonut sua vastaan, Marit", sanoi hän viimein ja kyynel nousi hänen silmäänsä.
"Sitä on myöhäistä miettiä nyt, Anders Bjaaland", vastasi Marit ja katseli vakavasti hänen silmiinsä.
"Parempi myöhään kuin ei koskaan", vastasi Anders, "ja jos elämääni voisin uudestaan elää, niin" —
"Niin silloin menettelisit toisin, arvelet kai? Älä liikoja lupaa, Anders, on niin vaikea välistä lupauksia täyttää, tiedätkös". Marit painoi päätänsä alas laattiaa kohti, hän tahtoi salata sitä tuskaa, joka hänen kasvoissansa ilmauntui.
"Kun haudan partaalla ollaan, silloin ei valehdella", vastasi Anders, "ja tämä on kuolemakseni, sen minä varsin hyvin tunnen. Mutta sinä iskit kiinni, Marit, sinä olet kirouksena taloni kynnyksellä maannut".
"Olenko?" vastasi Marit; "olihan sulla vaimo karkoittamassa sitä kirousta".
"Jumala häntä siunatkoon, häpeällistä olisi moittia häntä. Mutta työ ei paljoa tuota kuin terveys on poissa, ja Jumalalla kaiketi oli omat tarkoituksensa sillä".
"Entäs kaikki rahasi, Anders? Saithan sinä täyden kukkaron?"
"Se kurja kulta pian suli pois; sillä eriskummallinen seikka se on, ett'ei rikkauden siunaus ole suuri kun ei rakkaus sen voimaa enennä, ja se seikka näetkös" —