"Niin ihmeellistä se oli", vastasi Marit.
"Ja mitä ei meistä tullut, se tuli lapsistamme; sinun täytyy muistaa
Eliä".
Marit nosti päätänsä ja katseli tarkasti Anders'ia.
"Nyt sinun varmaankin tulee kuolla, Anders; sillä Tore lausui juuri saman".
"Niin, niin, ei suinkaan vene kauan enää kannata, mutta minä luotan sinuun, Marit. Vaimoni istuu kotona ja on köyhä".
"En minä aja ketään pois toista kertaa", vastasi Marit. Anders katseli häntä kiitollisesti, ja makasi sitten aivan liikkumatta.
Kävi niinkuin sairaitten usein käy. Yht'äkkiä virkistyvät ja voimistuvat niinkuin ei heitä mikään vaivaisi; mutta sitten surkastuvat jälleen, vaipuvat uneen, ehkä kuollonkin uneen.
Anders makasi ikäänkuin tainnoksissa. Marit istui paikallaan käsi
Anders'in kädessä. Näytti kuin ei hän koskaan väsyisi.
Aurinko oli noussut tunturin yli ja heitti säteitänsä sänkyyn, jossa
Anders makasi.
Talonpoikaistaloissa alkoi vilkas elämä, miehet menivät työhön, koira pudisti kahleitansa, työvaunut rätisivät tiellä; mutta Marit ei kuullut mitään. Hän istui liikkumatta Anders'in sängyn vieressä. Pihalla seisoivat rengit ja piiat juttelemassa, he eivät ymmärtäneet mikä emäntää vaivasi tänä päivänä. He eivät olleet saaneet ruokaa vielä. Mutta siinäpä Vigleif tuli mäkeä ylös. Hän näytti sellaiselta, joka on miehen tappanut, niin synkkä ja epäileväinen oli katsantonsa. Hiukset olivat pörröset ja kaulaliina sitomatta. Kun näki miehet pihalla, aikoi hän hiipiä niiden ohitse, mutta mietti tarkemmin ja meni suoraan heidän luo.