He jättivät nyt jäähyväiset toisillensa ja Marit kulki vaivalla kotiin päin.
"Lieneekö hän sopinut nyt meidän kanssa?" sanoi Baard ja katseli hänen jälkeensä.
"Näytti siltä", sanoi Eli.
Seuraavana pyhänä huomattiin seurakunnassa Ehtoollis-vieraiden parissa eräs nainen, joka kyyneleittensä tähden tuskin alttarille pääsi. Kun papin oli jakaminen leipää ja viiniä, tuo nainen paremmin ryömi kuin astui esiin, suudellen alttarin porrasta useita kertoja ennenkuin laskeusi polvilleen, ikäänkuin ei olisi ollut mahdollinen lähestymään Ehtoollispöytää. Palatessaan piti hän kädet ristissä ja kävi rukoillen hiljaa itsekseen alas kirkkoon, jossa istui penkille likellä ovea. Se oli Marit Skjölte, hän, joka ennen niin ylpeänä kulki kaikkien ohitse.
Siitä päivästä asti Marit ei enää mennyt ulos; tosi oli mitä oli ennustanut, ett'ei hänellä enää ollut pitkää aikaa elää. Hän ei ollut nimenomaan sairas, niin kuin sanotaan, mutta hän päivä päivältä ikäänkuin riutui pois. Ei kukaan ollut hänen luonansa, hän käveli omissa ajatuksissaan mietiskellen, niinkuin viime aikoina oli tehnyt. Eli kävi usein hänen luonansa, mutta Marit ei koskaan pyytänyt häntä jäämään ja Baard'ia vielä vähemmin. Niinkuin oli elänyt tahtoi hän kuolla, yksinänsä ihmiskuhinassa. Hänen muut tyttärensä olivat yht'äkkiä tulleet hyvin ystävällisiksi häntä kohtaan ja lähettivät hänelle kermaa ja hienoja leivoksia, mutta Marit lähetti ne takaisin, sanoen ett'ei hänen laitansa vielä ollut niin huono, että hän lahjoja tarvitsi. Heidän miehensä kävivät myöskin kysymässä kuinka oli terveyden laita. Marit ei käskenyt heitä sisään, hän antoi vaan palvelustytön sanoa, että hän kiitti kysymästä, vaan ett'ei hän vielä ollut kuollut. Sen päivän jälkeen eivät enää kyselleet.
Eräänä aamuna tuli sana Elille että äiti yöllä oli nukkunut kuoleman uneen. Ei kukaan ollut hänen luonansa ollut, mutta hän makasi kädet ristissä ja suljetuin silmin ikäänkuin nukkuisi.
Seuraavana päivänä kutsuttiin Baard ja hänen rikkaat lankonsa määrätyksi ajaksi Skjölteen; silloin Marit'in käskyn mukaan testamentti oli luettava. Rikkaat langot tulivat ajaen vaimojensa kanssa juhlavaatteissa, tuskin taisivat salata kuinka iloiset sydämissään olivat. Baard pysyi likellä ovea, hän ei oikein menestynyt tässä seurassa, se havaittiin, ja Eli istui penkin päässä itkien nenäliina silmiensä edessä. Kaikki talon asukkaat olivat kokountuneet kuuntelemaan. Testamentti luettiin siis ja siinä seisoi:
"Kun tämä luetaan, silloin olen minä, joka sen kirjoitan, astunut tuomarini eteen. Olen ollut suuri syntinen; mutta olen myös saanut siitä kärsiä koko elin-aikani. Tahdon nyt todistaa Jumalan ja ihmisten edessä ett'eivät rahat luo onnea maailmassa, vaan nöyrä sydän, joka luottaa Jumalaansa ja rakastaa lähimmäisiänsä. Minulla on kolme tytärtä. Kaksi niistä ovat kovat ja ylpeät kuin minä olin, mutta kolmas on lempeä ja hyvä kuin yksi Herran enkeliä. Hän on käyttävä rahojansa hyödyksi ja iloksi ihmisille. Sentähden pitää kaikki, josta minä lain mukaan voin määrätä, perintönä jäämän Elille. Ja noita toisia minä rukoilen käyttämään mitä heille laillisesti tulee, hyvästi ja hyödyllisesti, rukoilen heitä muuttamaan mieltänsä ja minun esimerkistäni oppimaan kuinka vähän hyödyttää taisteleminen Jumalan kanssa.
Lain ja oikeuden mittaan talo tulee pojalleni Vigleif'ille; mutta koska hän on matkustanut pois ja luopunut perintöoikeudestaan, joka näkyy myötäseuraavasta kirjeestä, niin Skjölten talo, kaikkine oikeuksineen, jää Elille, joka on vanhin, ja hänen miehellensä, Baard Andersen'ille, sillä ehdolla että hänen äitinsä Karin pitää asua Skjöltessä hänen luonansa ja elää huoletonna elin-aikansa. Näin on viimeisen tahtoni mukaan kaikki järjestettävä. Jumala suokoon siunauksensa siihen.
Ja sitten tahdon pyytää kaikkia anteeksi antamaan mitä pahaa olen tehnyt. Tahdon levätä samassa haudassa kuin mieheni Tore.