Abraham oli hyvin huolissaan tätä puhuessaan.
Appi istui hetkisen hiljaa imien piippuaan. Sitten leveni hymyily kasvoille.
— Ei se taida olla niin vaarallista — senlaista tapahtuu usein siinä tilassa.
Kummastuneena katsoi Abraham appea. Sitten loi hän katseen anoppiin, jonka oli nähtävästi vaikea pysyä vakavana.
Häntä, vaivaa pahoinvointi ja pyörrytys? — kysyi hän.
— Pyörrytys? — Niin hän pyörtyi tänään.
Nämät nyökkäsivät toisilleen; selvät merkit! Abraham tuijotti vanhuksiin ymmärtämättä. Mutta, äkkiä selkeni kaikki. Päivänpaisteinen hymyily leveni kasvuille ja kysyväisenä katsoi hän toisesta toiseen.
— Luuletteko todellakin? — sanoi hän — Iisakki, — poika?
He nyökkäsivät. Abraham tarttui ilosta loistavana hattuunsa ja syöksyi ulos. Eteisessä kohtasi hän Saaran.
— Saara! — huudahti hän häntä syleillen. — Anna minulle anteeksi, en voinut aavistaa, mutta nyt ymmärrän kaikki. Jumala sinua siunatkoon!