Abraham oli erehtynyt luullossansa salpata häntä. Hän aukasi ikkunan ja hyppäsi ulos. Ruusupensastossa piti hänen vielä kerran käydä. Hän suuteli ruusujaan.
— Hyvästi ainoat ystäväni! Elkää unohtako Saaraa!
Taittoi niistä muutamia ja pisti rintaansa, kiiruhtaen pois, vaatelaukku kädessä. Tie asemalle vei metsän kautta, missä sunnuntaisin ei ihmisiä liikkunut. —
Reservijoukko papin kanssa saapui paikalle heti senjälkeen säikähtyneinä ja hengästyneinä. He menivät saliin, kyökkiin, etsivät joka huoneesta, ei Saaraa näkynyt. He hakivat ullakkokamaristakin; ei hän ollut sielläkään. He huomasivat avonaisen ikkunan, hän oli hypännyt siitä ulos. Herra Jumala! Ei hän vaan mielenviassaan liene tehnyt jotain kauheata? Etsittiin puutarhasta, lammikolta ja metsästä. Vihdoin löysi pappi sattumalta kirjelipun pöydältään. Se kuului:
"Hyvästi! Et näe minua enää koskaan. En voi elää täällä. Elä etsi minua, se olisi turhaa vaivaa. Jos löytäisittekin minut, en tulisi takaisin. Pidä minut kuolleena! Tervehdä isää ja pyydä hänen antamaan anteeksi minulle.
Saara".
Pastori vaipui tuolille, kirje kädessään. Vanha isä seisoi vieressä, kalpeana ja vapisevana. Suun seutuvilla värähteli, hänen kuiskatessaan:
Oi, Herra, armahda meitä kaikkia!
XXI.
Saara istui rautatievaunussa ja lähestyi Chicagoa. Nyt oli hän hetkiseksi varma takaa-ajavilta, jos eivät vaan saisi tietää minne hän oli lähtenyt ja sähkösanoman kautta estäisivät häntä eteenpäin pääsemästä. Nyt oli hän siis valinnut ja katkaissut kaikki siteet. Hän tuntui väsyneeltä, kuin pitkiin sairauden jälkeen ja hän nautti istuessaan hiljaa vaunussa. Ei hän voinut ajatella selvään: korvissa suhisi ja hän ummisti silmänsä nojautuen vaunun ikkunaan. Oli jonkinlaista lepoa, näin tahdottomasti rientää vaan edelleen. Illalla saapui hän Chicagoon, otti issikan ja käski ajurin ajaa Palmer houseen. Nyt vasta alkoi sydän tykyttää. Oh, jos vaan tuo yhtymys olisi ohitse! Ei suinkaan hän ollut muuttanut päätöstään ja matkustanut?