Hän nukkui vielä. Pekka ei voinut olla nauramatta. Kello löi yhdeksän, ennenkuin Saara aukaisi silmänsä. Hän katseli ympärilleen ymmärtämättä missä oli. Tuolla istui Pekka nauraen laatikolla ja pöydältä lemusi hyvä kahvin haju.
— Tule nyt aamiaiselle, Saara! Olet ensi kerran vieraanani, — kuuli hän Pekan sanovan. Mutta nyt äkkäsi Pekka vasta vaikeuden. Ei ollut yhtään tuolia. Hän keksi kumminkin keinon ja nosti pöydän tavaroineen päivineen vuoteen eteen.
— Nyt tulee kahvia vuoteelle, — sanoi hän. — Vaan ehkä tahdot ensin pestä kasvosi, niin poistun siksi.
— Ei sinun tarvitse. Pekka, — sanoi Saara surullisena, hän muisti äkkiä eilispäivän tapahtumat.
Pekka toi raitista vettä kaivolta, otti kirstustaan käsiliinan ja katseli kun Saara pesi kasvonsa ja kätensä ja kampasi hiuksensa. Pekka huokasi ja pudisti päätään. Vihdoin istui Saara vuoteenlaidalle ja aamiainen alkoi, mutta Saara oli hiljaa ja pahoilla mielin.
— Oletko minun takiani ottanut vapaapäivän? — kysyi hän.
— Luonnollisesti; ei kaikki päivät ole tänlaisia juhlia, — vastasi Pekka. — Tiedätkö Saara, tämä on pulskin päivä elämässäni, — lisäsi hän.
Herra Jumala, ei tämä todellakaan Saaralle ollut onnellinen päivä! Huulet alkoivat väristä, mutta hän hillitsi itseään.
— Pekka raukka! sitte ei sinullakaan ole monta onnellista päivää! — vastasi hän hiljaa.
— Mutta mitä nyt oikeastaan minulle hankimme? — kysyi hän hetkisen kuluttua.