Nämä sanat kuultuansa rauhoittui mestari kuin tai'an voimasta, vaikka minä odotin hänen päälleni hyppäävän. Hän näkyi saaneen jonkin uuden, entistänsä pirullisemman, ajatuksen päähänsä.
"Mene sitte!" — lausui hän jokseenkin lauhkealla äänellä outo loiste silmissään. "Enhän minä tahdo kieltää sinua osoittamasta viimmeistä kunnioitusta äidillesi, varsinkin kun sinun oma viisas pääsi kerran niin on päättänyt. Mutta sinun tuleekin lähteä paikalla — saattaisihan, näet, äitisi kuolla, jos vielä viivyttelisit. Sentähden hae nyt heti ullakosta omat vaatteesi, jotka silloin olivat ylläsi, kun tuo armas äitisi sinut tänne luokseni oppiin toi, ja jätä nuo nyt ylläsi olevat minun vaatteeni takasin minulle, sillä voinethan arvata, ett'ei minulta jouda vaatteita kaikille juoksulaisille mukaan antaa."
Tätä en ollut odottanut, vaan nyt käsitin silmänräpäyksessä mestarin pirullisen aikeen. Olinhan minä kasvanut niin paljon oppi-ajallani, ett'eivät entiset vaatteeni, jotka muutoinkin olivat jo repaleina, ylleni mahtuisi.
"Älkää toki, rakas mestari, laittako minua alasti pois", — rukoilin minä, — "eiväthän entiset vaaterepaleeni enää mahdu ylleni ja sitäpaitsi…"
"Mene paikalla noutamaan!" — keskeytti hän. "Ja sitäpaitsi kuluivat ne repaleiksi teidän työssänne", — jatkoin minä.
"Kuulitko, mitä sanoin!" — ärjäsi mestari.
Haikealla mielellä täytyi minun totella.
Vaatemytyn tuotuani purki mestari sen ilkeä hymy tupakkavesisissä suupielissään. Hän käänteli kaikki taskut nurin koetellakseen muka olisiko niissä jotain talon tavaraa, jonka tehtyään hän käski uudestaan minua riisumaan hänen vaatteensa ja pukeutumaan omiini.
"Mutta rakas, armas mestari!" — uskalsin minä puhua, — "armahtakaa toki minua!…"
"Tee niinkuin käskin!" — toisti hän ankaralla äänellä.