"Niin, niin se näkyy olevan tässä maailmassa, että 'ystävist' äl' ihastu, veljein väli rikkaantuu'", — huokasi emäntä ja meni ruoan puuhaan.
Veljekset jäivät kammariin ääneti istumaan, jota äänettömyyttä tuon tuostakin keskeyttivät ainoastaan Jeremias Jormanaisen määränperäiset huokaukset hänen tuossa uunin luona tuolilla pää käsien nojassa istuessaan.
Elämä Jormanalassa alkoi tuona Joulun-aattona tuntua jokseenkin tukalalta…
Vihdoin oli emäntä-Liisa saanut ruo'an pöytään ja kävi siitä asiasta kuiskaamassa miehensä korvaan.
"Lähdetäänpäs ottamaan leipää", — lausui Jeremias nousten.
Maisteri totteli ääneti kehoitusta ja veljekset astuivat isoon tupaan, jonka pitkän pöydän yläpäähän "vieras" asetettiin istumaan.
VII.
Kun lapset näkivät komean mustan herran pirttiin tulevan, juoksivat he kukin nurkkaansa, piiloutuen miten parhaiten osasivat. He kun tuiki harvoin olivat herrasvieraita kotonansa nähneet, pelkäsivät nytkin setäänsä ikäänkuin pahempaakin otusta. Ainoastaan Taavetti, Jeremiaan vanhin poika, joka jo kävi kansakoulua, rohkastui sen verran, että isänsä kehoituksesta astui esiin ja antoi ujostellen vieraalle kättä.
"Vai tämä se on sinun vanhin poikasi. Mikäs sen nimi taas olikaan?… Taavetti… Niin, Taavetti… Noo, johan se Taavetti alkaa olla kokonainen mies… Terve, terve!… Vaan etpäs sinä ole oppinut vielä kumartamaan vieraille kättä antaissasi… No koetappas nyt!… Kas niin, kyllä sinusta vielä mies tulee".
Näin puheli nuori maisteri veljensä pojalle, jonka jälkeen käytiin ruokaan käsiksi. Ja siinähän se meni tuo ruokakin, vaikk'ei ollutkaan mitään hienoja laitoksia. Uunipaistia vaan ja ohraryynivelliä sekä jälkiruoaksi äsken uunista otetuita ryynimakkaroita. Vaan eihän sitä herrasruokaa osannut toivoakaan talonpoikaisen veljen kotona. Täytyi syödä, mitä sattui saamaan. Ja olihan tuo lystiäkin joskus syödä ihka talonpojiksi…