Usiampia Paavo Korhosen runoista on ollut ennenkin painettuna: kirjassa Väinämöiset (runo "Muistojuhlasta", erehdyksestä Ryynäsen nimellä); Mehiläisessä 1836 Toukokuulta, Lokakuulta, 1837 Marraskuulta; Sanansaattajassa Viipurista 1835 N:ot 7 ja 21, 1836 N:o 19; Kanteleessa 3 osa, s. 41 ja 52, 4 osa, s. 35; Oulun Viikkosanomissa 1830 N:o 17, 1831 N:ot 22 ja 48, 1832 N:o 25; Lemminkäisessä 1 osa, s. 11; Topeliuksen runokokouksessa: Suomen Kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja 4 osa, s. 23, 5 osa, s. 55; Turun Viikkosanomissa 1820 N:o 23, 1821 N:o 2, ja Helsingfors Morgonblad'ssa 1835 N:ot 32, 33. Lauluista on pari ("Häälaulu" ja "Onnentoivotus nuorelle vaimolle") painettu arkkiviisuina, alkupuoli Kokin moitelaulusta Maamiehen Ystävässä 1844 N:o 16 ja "Laulu, olut ja viina" Kantelettaren alkulauseessa. Näiden ja usiampain Rautalammilla ja muualla tehtyin eri kokousten avulla on Korhosen runoja pyydetty saada tähän kirjaan niin virheettömänä, kuin suinkin on ollut mahdollinen. Rautalammin murretta ei kuitenkaan ole erittäin seurattu, jota muut ei katsone viaksi, kuin ne, jotka tahtoisivat Suomelle niin monta kirjakieltä kuin pitäjääkin Suomessa löytyy. Semmoisesta kirjallisesta jakaumisesta eri murteisiin Suomen kielelle ei olisi mitään hyötyä, mutta suuri vahinko siitä syntyvän yksipuolisuuden, ylenkatseen ja vihan vuoksi erinäisten murretten välillä. Armottomasti pitäisi jokainen murre itseänsä muita parempana, joka tyhjä luulo aina pitäisi sitä entisellä kannallansa ja estäisi sen tointumista. Jos vastahakaan kaikista murteista kasvatetaan kielen perustuslakien mukaan yhteinen kirjakieli, on se kymmenessä vuodessa tointuva täydellisemmäksi ja muulla tavalla paremmaksi, kun minkä joku erinäinen murre voisi sadassa. Juuri sillä lailla on Saksan kieli kasvanut ja rikastunut, mutta Ruotsin, Juutin ja Norjan kieli elävät köyhimpinä juuri kuin kostoksi siitä, etteivät pysyneet yhtenä, vaan tarpeettomasti laittausivat erinäisiksi kirjakieliksi. Lähimmän esimerkin antaa meille Vironkieli siitä vahingosta, minkä murretten itsepäällensä kirjakieleksi rupeaminen ompi vaikuttava. Sen siaan kun Vironkieli ennen aikoinansa olisi tainnut miltei yhdeksi kirjakieleksi Suomen kanssa ruveta, lohkousi itsekin kahdeksi, Tarton ja Tallinnan kieleksi. Kumpikin kulki omaa tietänsä ja kääreysi matkalla omiin ohjiinsa. Sitä selkeyttä, varaisuutta ja perustusta, joka näihin aikoihin asti on pysynyt Suomenkielen kalliina omaisuutena, saisit jo tyhjään Vironkielessä etsiä.
Kajaanissa uudenvuoden päivänä 1848.
E. L.
SUOMEN KIELESTÄ.
Suvaitseeko Suomen kansa, Salliiko Savon isännät, Että Suomesta suloinen Sananlasku lauletahan, Koska mieli kättä käski, Käsi kätteli kyneä, Kynä piirsi puustavin?
Mitäs puustavit puhuivat? Sitä ne sanoivat silloin, Kuinka suotta Suomen kieli Kapaloss' on kauvan ollut Lapsen tautisen tavalla, Niinkuin tuo on nytkin vielä Sitehissä sitke'issä, Vaikka on jo vanha kyllä. Eikä taia tullakkana Siitä miestä milloinkana, Joka poikki ponnistaisi, Katkoisi kapalovyönsä, Jaksaisi jaloin kävellä Aika miehen askelia, Päästä päähän pitkän pöyän Isommille istuimille, Rinnalle rikasten kielten, Valtakielten kumppaliksi; Että vielä mittamiehet, Oikeuen omat jäsenet, Suomen kieltä kirjoittaisi; Että tuomiot tulisi, Esivallan valtakirjat, Kansan kielellä omalla, Talonpojan tuttavalla.
Kyllähän kynä tekisi Suomalaisia sanoja, Kuin on kuultuna puheessa; Oppineemmatkin osaisi Suomen suoria sanoja, Jos sen antaisi asetus, Eikä estettä olisi La'in vanhan laitoksista. Kylläpä me kyntömiehet Tuolla aikahan tulemme Keskenämme kelpolailla, Vaan ei tuta tuomioita, Välikirjoja vähiä, Kuittiamme kuitenkana. Eikä suuta suuremmilta Suomi saattaisi pilata.
Lintuset livertelevät Kukin äänellä omalla, Kielellänsä kerkiästi, Jonka heille äiti neuvoi, Oma vanhempi opetti, Pesissänsä pienempinä. Ei ole sitä etua Suomen kansalle suvaittu. Ruotsin kieli on ruvennut, Joutunut jo ens'alusta Suomen suureksi isäksi. Aina sill' on arvo suuri, Jott' on ystävät yläiset, Sukulaiset suuret muutkin, Sanotaanpa Sakan kielen Ruotsin heimoa olevan. Missäs on sukua Suomen! On vähän Virossa vielä Aivan arvossa samassa, Ett'ei kouluissa kysytä, Akatemioiss' anota.
Meill' on Suomen suuri äiti Turku, tuttava isoilta; Siell' on räntistä räkännyt Valkeutta vanhemmille Suomalaisille suvuille, Aina ratki runsahasti, Kaikite satoja kaksi, Vuotta kahtako vajaalle; Siell' on selvä Suomen kieli Laitettu jo lapsillenkin Aina autuuen opista; Vaan ei pääse päätöksissä, Eikä tule tuomioissa Talonpojan tuttavaksi.
Mitäs vielä viimeiseksi Suomen puolesta puhumme? Jos ne herrat Helsingissä, Suuren oikeuen omaiset Antaisi luvan lujimman, Vuoron vuoltulle sulolle, Että tuomiot tulisi, Välikirjat kaikellaiset Kansan kielellä omalla, Talonpojan tuttavalla; Sitte sihtierit tekisi halaistulla höyhenellä Samallaisia sanoja, Kuin on suussakin sanottu. Jopa pispatkin pitäisi Suomen kieltä suurempana, Kaikki pappimme paremmin, Kirkkoherrat kiivahammin Tuohon tuumahan rupeisi, Kirjoittaisi Suomen kieltä, Vielä muutkin virkamiehet Kansan kieltä kannattaisi.