Vasta vanhalla ijällä, Kuuenkymmenen kohalla, Juohtui mielehen minulle. Kuinka puustavit puhuvat.
A se alkaapi asiat, A on aina ensimmäisnä Pietty Suomen pipliöissä; A on aapiskirjoissakin; A on vielä viimeinenkin, A se aamenen sanoopi. B se paikkansa pitääpi Vaikk' ei tuhma tuota tunne C on Suomessa sijaton, Kun ei anna kunnon ääntä. D on kanssa tietämätön Vähäoppisen osata. E on yksi äänellinen, Aina ollut A:n apuna. F:n ääntä ei osata Suomen huulilla sanoa. G on kuitenkin paremmin Suomen kielehen sopiva. H:lla on hyvä nimikin, H se paljo haeskeleepi, H se herratkin sanoopi. J on arvosta isosta, Joka Jumalan sanoopi Isämeiän ilmoittaapi, Jesuksen Jumalan pojan Maailmalle mainitseepi. K se paljon kirjoittaapi, K:sta korkiat nimetkin, K:sta koulut, k:sta kirkot, K:sta koko keisarikin. L:n ääntä tarvitahan Luettaissa, laulettaissa. M myöskin mainitahan, M äitinä meneepi Pienemmillä puustavilla.[7] N nuoremman näköinen Ehkä on yhenikäinen. O:lla on oma nimensä, Oma ääni o:lla kanssa. P on pantava paremmin Oppilapsille osaksi; B:tä lapset ei pitäisi, Talonpojat tarviseisi. Kukas O:ta kaivanneepi Suomen suorissa sanoissa, Koska t saman sanoopi, R se q:nkin kijoittaapi. R:ll' on äreä ääni, Jota ei jokaisen kieli Taia oike'in tavata; Eikä oo sijoa sillä Meiän isämeiässämme. S:llä on aina ollut Sanomista sangen paljon, Sitä silloin, tätä tällöin. T on Suomelle sopiva Tätä t:tä tarvitahan, Tällä toimehen tuleepi, Jos ei toista[8] tunnekkana. U se itse uskaltaapi Ulos äänensä sanoa. V on kanssa vuorollansa Kokonainen konsonantti. X:n ääni on mitätön, K ja s sen sanovat. Y on hyvä yhtäkaikki, Y on yksin äänellinen. Z on melkein mitätön, T ja s sen tekevät. Ä ja Ö on äänelliset, Jos ä:ll' on enempi ääntä, Ompa ö:lläkin osansa.
Koska ei nyt konsonantit Anna ääntä yksinänsä; Vaan kun vokalit sekahan Paikoillensa pantanehen, Kyllä sattuupi sanoja Lukioille, laulajoille, Taitaville, tietäville, Käypi nimiksi, runoiksi, Aina passaapi paraiksi, Kun on miestä miettimähän, Ett'ei vesoja välihin Tapaturmassa tapahu, Tule turhia sanoja, Jotk' ei merkitse mitänä.
Sen mä mieheksi sanoisin, Luulisinpa laulajaksi, Joka saisi sattumahan Sanat kaikki santillensa, Että kaksi äänellistä, Eli kaksi äänetöntä, Kaheksan tavausta kanssa Ain' ois pantu paikallensa, Oikein sattunut somasti, Ruvennut runorivihin. Niin on runo rustattuna Muka laatunsa mukainen, Muutoin on lamassa laulu, Virsi pitkäkin pilalla.
Vieläpä vika tuleepi, Joka liialla lorulla Virren pitkäksi vetääpi, Syöpi sanoista syämmet, Kuoret siitä kirjoittaapi. Aina alussa pitäisi Asiata aprikoia; Eipä tieä tuulen päällä Mitä sattuupi selällä.
Olipa ennen Oululainen, Olipa kaiketi Kajanus,[9] Koulun kaiken kautta käynyt, Ollut Upsalan opissa, Kantitaatti kauvan ollut; Ei hän ollut ennättännä Vielä virkoja tavata. Siltä kulki siivo lailla Riimiruno rinnatuksen; Ei se sanoja sahaillut, Puolitellut puustavia, Niinkuin muinoin vanha munkki, Joka virttä viikkokauen Mietti mielensä pakolla, Eikä saanut syntymähän — Nurin aina nuotti kulki, Sanat värsyssä väheni, Laulu loppui luonnokselle; Kävi niinkuin köyhän miehen Talko'uessa tapahtui, Joka illalla isosti Juominkiansa julisti, Jakaisissa juomat loppui. Perakoilla piot päätti, Suuret tulensa savulla.
Ei se virttä väärin laula, Joka oike'in osaapi Panna sanat santillensa, Että nuotti nouattaapi Kellosepän kelvollisen Könnin kuuluisan tekeitä.
VÄINÄMÖISEN VELJENPOJASTA.
Väinämöisen veljenpoika Otti kuusesta oravan, Petäjästä pöyryhännän; Kantoi ensiste etehen Kuusen kuivia käpyjä, Sitte toi on tuorehia; Kantoi kauroja väliste, Heitti heiniä sekahan.
Hän teki tekoa tuota Kokonaista kolme vuotta; Muuttui orava oriiksi, Tulipa oronen oiva, Yli korttelin yheksän, Häntä pitkä, harja paksu, Lautaset hyvin leviät; Vaan ei kasvanna kaviot, Kyllä kynsille kokoa. Väinämöisen veljenpoika Arvasi asian uuen, Katseli ajokaluja, Suitset suuhun, päitset päähän Antoi puntista punoa, Riimut rautarenkahista, Teki länget tervaksista, Luokin karhun kylkiluista. Ajoi tuonne tunturille, Meni jäiselle mäelle, Pysyi kynnet kalliolla, Ei livennyt liukkahalla.