Ajoi aikansa mäkeä, Tuuritteli tunturia; Laskihen Lapin keolle, Sille suurelle sileelle. Siellä ajoi aika lailla, Aika hollia hojotti, Lapin kammiot kumohon, Lapin äijät ne ärisi, Pienet poikaset porisi, Ei hän siitä säikähtynyt.
Viimein mielehen mäjähti, Äijän tolkkuhun tolahti Kuulustella kuoharia, Saahaksensa salvuria Orihillensa hyvälle. Kun ei kuullut kuoharia, Eikä saanut salvaria, Innosti itse samassa; Teki tulen tervaksista, Pani paian palkeheksi, Alakiven alasimeksi. Takoi veitsen vuoren alla, Kirkasti kiven välissä. Ei hän köysiä kysellyt, Eikä kaatanut oria, Teki salvon seisoalta, Vaan ei suonia sitonut, Eikä solminut sanoilla.
Veri pääsi vallallensa, Tulipa puro punainen Lakeille Lapin keoille. Livahti Vipulan Liisa, Häilähti tähän hätähän, Sylkäsi sylen tulisen, Tuli solmut suonten päihin, Kuivi se puro punainen. Sanoi äijälle samassa: "Jos olet itse isäntä, Mä olen itse emäntä, Kaksi kauppoa tekeepi, Omallansa kumpainenkin. Ota peura, anna ruuna, Viel' annan vähän väliä, Pikkuruisen päällisiä." Väinämöisen veljenpoika Heilutteli helmojansa, Teki kaupan, ei katunut; Astui peuran ahkiohon, Ajoi tuonne tunturille, Meni jäiselle mäelle. Äijä parka äkkinäinen Ei hän ohjata osannut, Eikä kierteä kiviä, Eikä peljätä petäitä. Alta ahkio hajosi, Pää se kiljahti kivehen, Aivot kaatui kalliolle. Peura pöllähti takaisin, Haki vanhan haltiansa.
Liisa arvasi asian: "Nyt on kuohari kumossa, Hevoslanko langennunna." Istui kohta kiirehesti Ruunan ruskean rekehen, Haki peuran haltiata. Tuon hän löysi tunturilta, Puotti aivot äijän päähän, Pani päälle peukalonsa. Pianpa sekin parani, Tuli aivan terveheksi. Väinämöisen veljenpoika Alkoi naia ja nahista; Sitten istuivat yhessä Ruunan ruskean rekehen, Laskivat Lapin keolle. Väinämöisen veljenpoika Sanoi Liisalle samassa: "Pane paljolta patahan Hirven huulta, peuran kieltä, Kyllä ma hapanta hankin." Tuotti viinan Torniosta, Haetti Oulusta oluen, Kutsui vanhan Väinämöisen Vielä siihen soittajaksi. Setä vanha siinä soitti Hauinluista harppuansa, Että kalliot kajahti, Vuoret urkuna ujersi, Kivet hyppi kankahilla, Mäillä pelmusi petäjät. Häät loppui, väki hajosi, Väinämöisen veljenpoika Teki talon ensimmäisen Lakeille Lapin keoille. Siit' on saatu salvuria, Siitä kuoharin sikiä.
KUOLEMASTA.
Kaikki luonto kauhistuupi Kuolon tullessa tupahan, Hellä luonto hämmästyypi Tuohon tuimahan tapahan, Kun ei malta vanhemmilla Yksin lastensa ylitse, Eikä puolta puolisolta Toisen puolesta puhua; Ei ole lapsilla lakia, Viepi vanhemmat molemmat, Syöpi kuolema kumohon.
Tämän Aatami aloitti, Luoja lopun tietäneepi, Aatami isä imeisten, Eeva äiti ensimmäinen. Ei ole sitä sanottu, Kumpi heistä ensin kuoli, Siitä vaan on varma tieto, Ett' on kuollut kumpainenkin. Muut ne menevät perässä, Varsin vaipuvat sekaisin, Niinkuin ilmassa itikat. Kaks on miestä kaikkinansa, Ne on Eenok ja Elias, Jotk' on päässyt kuolematta, Tuskin kolmatta tuleepi.
HÄÄLAULU.
Noh, miehet, miehet, veikkoset! Näin näitä häitä juodaan: Lopussa viel' ei entiset Ja toista aina tuodaan.
Vaan ei täällä kauvan eletä, Ei päälle tämän päivän, Jos ei vaan poikia laiteta Kihloja kylään viemään.