HEIKKI VÄÄNÄNEN.
Heikki Väänänen, myöskin Konsa-Heikiksi nimitetty, mainitaan olleen työmiehenä Oulussa ja eläneen tämän ja viime vuosisadan vaiheella. Luultavasti hän ei ollut edellä mainitun Pietari Väänäsen ja Savon Väänästen sukua, ei siitä ainakaan ole mitään tietoa. Niistä harvoista tiedoista päättäen, joita yleensä on hänen elämästään, näyttää hän olleen niitä parantumattomia runohenkiä, jotka yhäti viettämät ympäri kuljeksivaa ja epäsäännöllistä elämää, voimatta missään löytää lepoa ja rauhaa. Tuommoisesta elämänlaadusta ja onnettomasta taipumuksestaan viinaan Väänänen ei voinut luopua, vaikka hän, niinkuin hänen runonsa näyttävät, kyllä ymmärsi sen elämän varjopuolet. Hän sanotaan olleen varsin taitava viulunsoittaja ja siitä syystä sekä runolahjansa tähden mielellään nähty vieras pidoissa ja tanssipaikoissa. Hän oli aina iloinen ja hänen tarkka muistonsa ja erinomainen sukkeluutensa auttoivat häntä aivan valmistamatonnakin tekaisemaan runon mistä aineesta tahansa. Heikki Väänäsen taipumus viinaan kerrotaan olleen syynä hänen ennenaikaiseen ja surkeaan kuolemaansakin: juovuksissaan oli hän mennyt liian kuumaan uuneen makaamaan ja siihen kuollut.
Runoiliana on Heikki Väänänen tullut kuuluisaksi siitä runosta "lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta" (pain. Vaasassa 1801), jonka teki pilkatakseen Oulun tullimiesten ahneutta ja joka onkin varsin sukkelasti kokoonpantu. Paitse tätä mainitsee Topelius teoksessaan "Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja" Väänäsen parhaimmiksi runot "Kellon kylän Mariasta", "Oulun piioista" (eli "Orjaväestä") ja "Kahveenjuomingista", joista on painattanut kaksi edellistä. Nekin samoin todistavat hänen pilaan taipuvaa runolahjaansa, runo sujuu luontevasti ja hyvin, jos kohta paljon ruotsalaisia sanoja käytetään höysteeksi. Tässä seuraa painettuna runot Kalakukosta ja Kellon kylän Mariasta.
LYSTILLINEN RUNOLAULU KUMMASTA KALAKUKOSTA.
Jop' on laulu laitettuna, Sanat somat solmittuna Rytsin[10] ruuasta rumasta, Kummasta kalakukosta, Johonk' ol' pantu Paltamossa Katti karvainen sisähän, Isossa Itäkylässä Paltamossa mainiossa.
Kerran keskensä isännät, Rannin miehissä rupesit Pyhäiltana puhuhun, Julkisesti juttelehen, Kuin on Oulussa pahoja, Tullissakin turkasia; Syövät syökärit rahatta, Ilman työtä tullin miehet, Kun vievät välistä reestä Evähiä matkamiesten.[11]
Talon vaari taitavasti Kysyypi kylän väeltä: "Kusta nyt saisin kumppanita, Kusta matkallen toverit? Lähtisin minäkin kerran Köpäisemään kaupungissa; On mulla talia taasen, Vielä voitakin vähäisen, Vaikk' on huono heinävuosi, Mure muustakin ruuasta."
Miehet yksiäänisesti Siihen vastaten sanovat: "Meillä on miehillä samoilla Matka pitkä mielessämme; Lähteä sitä pitäisi Alamaahan marssimahan, Kohen Oulua kokehen."
Kohta yksi koiransilmä Sanoopi väen seassa: "Jopahan kotoa kyllä Joulun eellä souetahan; Olis mielessä minulla Lähtö poijes Pohjan maalle; Lähtisin minäkin muuten Köpäisehen kaupungissa, Vaan onpi vähän vikoa, Joka on kotona kauvan Mulla muistissa pysynyt, Poveani pureskellut: Vietihin minulta viimein Väkisin vasikan paisti. Kun näki olevan reessä, Sitä syökäri syleili, Sitä anoi ahkerasti, Pyysi pystössä käsinni. Minä mies sanoin hänelle, Puheskelin puolestani: 'En saata evästä panna Tyköäni, ystäväni, Poijes matkan pitkän päässä. Kylläpä täällä tarvitseepi Pureskella porvarissa'. Veipä sittekin väkisin, Sen kanssa meni sisälle, Vielä kiitti kinttujansa, Hyvin kosti kynsiänsä. Kuin ovat viekkahat viriät Omin mielin ottamahan Talonpoikien evästä! Sitte kun tulin kotia, Heti sai kylässä tietää Akkani saman asian, Josta akka aika lailla Minua torui tolvanaksi, Kun en mä kukkoa kätehen Sysännynnä syökärille, Antanunna lemmon lintuu Omalle tulli-nälkäiselle. Kuuluupi kylän puhuvan, Kielilakkarin latovan, Ett' on muutamat monasti Kotonaan nivuiset koiran Pannullansa paistanehet, Rasvan kanssa raskinehet; Voilla sieväksi silattu, Mennessäns' on antanehet Tullimiehelle kätehen, Sysännehet syökärille. Tuon konstin minä kotona Saatan vielä viisahammin Tehä toisehen tapahan."
Ottipa kissan kiiruhusti, Tarttuupi takajaloista, Siinä hirtti hiiren syöjän, Pani pirtin lämmitessä Leivän sisähän leviän. Rupes estähän emäntä, Ett'eipä isäntä saisi Kattia kakun sisähän Panna paljaan karvan kanssa. Emäntä isännällensä Sanoopi sanalla tällä: "Kosk' on herja herjennynnä, Naaraskissa naukumasta, Niin nyljen nahattomaksi, Siitäpä tulisit sievät, Turkin puuhkat pulskiammat."