Mielen on vienehet minulta, Lakit korjat lappanehet, Entiset hyvät elämät Häpeäksi hämmentynyt. Toivoni tuli tomuksi, Ulos kulki kunniani. Herrat helsasit minua, Talonpojat taluttelit. Enpä yhen ystävänä, Enkä aljuna ajellut, Olin morsian monelle, Oli tuttuja tuhansin, Ylen paljon ystäviä.
Ei ole enää minulla Ylkämiestä yhtäkänä; Hyvät hylkivät minua, Eikä huoli huonotkana: Narrit ei nainehet minua, Eikä konnat korjannehet. Olis paljoa parempi Kunnialla kuljeskella, Kulkea kuputakilla, Hamehella harmajalla, Kuin olla kovin koria, Monen miehen morsianna.
Minä neuvon neitysiä, Vahingostani varoitan: Synnin palkka painavainen Omantunnon turmeleepi; Koska kuoleman kujehet, Nuolet aivan ankarimmat Vievät ruumihin rumaksi, Ihon aivan ilkiäksi, Eipä silloin silkkivaatteet Paljo kaapuna kahise, Pian kaatuva koreus, Turhat kaikki kaunistukset! Teille tyttäret typerät, Piiat heikot, hempiäiset, Greetat, Leenat lempiämmät, Mariat, Katrinat katalat, Saarat, Klaarat saattavaiset, Liisat, Susannat suloiset, Briitat, Annat antavaiset, Elsat, Sislat siivolliset, Muutkin Valporit vakaiset, Olkohon tämä opiksi.
ELIAS TUORINIEMI.
Elias Tuoriniemi mainitaan eläneen suutarina Pyhäjärven kappelissa Pyhäjoen pitäjää Pohjanmaalla noin vuoden 1810 paikoilla. Muita elämäkerrallisia tietoja ei ole onnistunut hänestä saada, joka seikka ompi sitä enemmän valitettava, koska hän niistä parista runosta päättäen, jotka ovat säilyneet, näyttää olleen samalla kertaa aikansa taitavimpia runoniekkoja sekä järkevä ja yleistä hyvää harrastava mies. Hänen runonsa osoittavat myöskin hänen olleen luonteeltaan leikillisyyteen taipuva, niinkuin usein Suomen talonpojat. Häneltä on säilynyt kolme runoa (Topeliuksen runokokoelmassa ja parissa käsikirjoituksessa Kirj. Seuran arkistossa). Pisin niistä on juoppouden pahetta vastaan kirjoitettu "juttu juomareista", toinen on pilkallinen runolaulu "suuresta tupakanpuutteesta", jotka molemmat seuraavat tässä alempana (edellinen kuitenkin vähän lyhennetyssä muodossa); kolmas on lyhyt runo "kirpusta", jonka aineen valinnasta tekiä sanoo: "tämä on juoru joutavasta, työ on tehty tyhjän eestä: lukkari minun lupasi, vaati vanha kumppalini juoruamaan joutavasta, kirjoittamaan kirpustakin."
TÄMÄ ON JUTTU JUOMAREISTA, KOOTTU KOHMELOVÄESTÄ.
Kuinka kummalta näkyypi, Koska katson kansan päälle, Kuinka viina vietteleepi Ihmisiä ilman alla! Kuinka viina viekkahasti Viisahankin vietteleepi, Vietteleepi virkamiehen, Päämiehen päihyttääpi, Pahoin pettääpi papinkin, Oikiankin opettajan, Talonpojan tarkimmankin, Tarkankin talon isännän. Kuinka viina vietteleepi, Emännänkin eksyttääpi, Pahentaapi palkollisen, Rehellisen renkimiehen, Huonoimmankin huonemiehen, Kehnoimmankin kerjäläisen!
Kuinka viina vietteleepi Viisahankin virkamiehen, Vaikk' on taito tarkka hällä, Vielä muita viisahampi, Opissa ylös otettu. Vaan kun viina vietteleepi, Saapi viina vietellyksi, Silloin mies on mieltä vailla, Pois on toimi toisialla. Koska mies on mieltä vailla Silloinpa miesi mitätöin, Kaikki arvokin katoopi, Kutistuupi kunniakin. Kuinka viina vietteleepi, Pahoin pettääpi papinkin! Eipä se sovi papille Olla julma viinanjuoja, Juosta kanssa juomaritten. Kuinka kuitenkin sopisi Olla vartia vakainen, Vartiana valvovaisna Siinä Herran Sionissa? Kuinka hän saattaapi sanoa, Kuinka muille muistutella Viinan suuria vikoja, Kuin on itse kumppanina, Juohattaja juomareille? Kuinka se muita kuljettaapi, Kuink' on eellä eksyväisten, Ett' on itse eksyksissä? Vaan en saatakkaan sanoa, Paljon puhua papille; Pappi tietääpi paremmin, Tietääpi oman tilansa.
Kuinka viina vietteleepi Talonpojan tarkimmankin! Jok' on julma viinan juoja, Joka juopi joka päivä, Alvari[12] kylän ajaja, Kuinka sill' on kuiva kurkku! Ei sille piisaa pikari, Yksi jumpru juotavaksi, Eikä kastu kaulavarsi, Eikä kastu kielen kanta Pikarista pikkuisesta. Totta toisenkin paneepi, Juopi kohta kolmannenkin, Neljännen nenänsä alle, Vielä juopi viiennenkin, Kuuennenkin kurkkuhunsa, Sekä juopi seitsemännen, Kaheksannen kaulahansa. Juopi tuopin toisen kanssa, Vielä kannun kaateleepi. Suu syöpi suuret kassat, Menee kautta kaulavarren Talonkin iso tavara. Juopi elonsa esinnä, Juopi vaimon vaattehetkin, Isänsä isot hopiat, Kanssa vaarin vanhan kassan. Kuinka sill' on suuri suu, Kuinka sill' on laaja leuka! Syöpi sonnin sorkkinensa, Syöpi lehmän lieminensä; Vielä mahtuupi mahahan Hepo heinähäkkinensä, Mahtuu sinne suuri maakin, Mahtuu laiva lastinensa.
Kuinka viina vietteleepi, Emännänkin eksyttääpi! Kuinka se on kumma nähä, Että katsoa kamala Vaimon päälle päihtynehen! Koti sen kolkolta näkyypi, Asunnotkin arvoiselta, Siivotoinn' on siihen vielä, Sekä muutoin mustat kaikki. Halu haikia palaapi Viinan luona viipymähän, Kesken ruoan keittämisen Meneepi mielitekoonsa Kaapistansa katsomahan, Ottaa sieltä oiva ryypyn, Kannustansa kallistaapi. Kaatuu kohta kammariinsa, Kellariinsa kellistyypi. Mitä tästä mies sanoopi Kun onpi vaimo kumossa, Talon vanhin vaipununna? Löytää lapsen lattialta, Joka itkeepi isosti, Eikä äiti ääntä kuule. Ei saa iltaista isäntä, Perhe piinoa pitääpi, Väki nälkeä näkeepi, Kun on keitto kesken jäänyt, Kesken karja katsomatta, Kantamatta karjan veetkin, Talon työt takaperässä, Riihen uuni riitynynnä, Saunan uuni sammununna. Mies sitte mielipahoissa Menee viimein vihta käessä Kylähänkin kylpemähän.