Tämän on tuska tuottanunna, Tämän on pakko päälle pannut, Ett' on muutkin muuttunehet, Tupakaksi tullehetkin, Katajatkin kaikki tyynni, Pahimmatkin pajunkuoret, Kanarvatkin kankahilla, Kaikki ruohotkin ruvennut, Kaikki maasta marjan varret Tulleet tupakan sukuhun. Potunvarret poltettuna, Kärvettynä kärsäheinät, Viholaiset vielä kanssa, Huonotkin humalanvarret, Sammaletkin salvamista. Tästä on muorilla muretta, Valitusta vaimoillakin. Kaikki polttavat poloiset Varretkin ijän-ikuiset, Kuunpäiväiset kukatkin, Nuputkin nurkan takaiset.
Kivun kärsi kirkkomiehet, Kivun kärsi kerjäläiset, Kovin huusi huonemiehet, Pahoin parkui palkolliset; Tuskan on tupakka tuonna, Kivun kirvesmiehillekin, Jotka korvesta kokosit Kuusen naavat kukkaroonsa, Halkomiehet hangeltakin Koivunlehtiä kokosit, Haavanlehtiä hakivat; Kyntömiehet kynnökseltä Kun varren vaolta löysit, Sitä pistit piippuhunsa; Heinämiehet heinätyössä Suolta vehkoja vetivät, Rapakoilta raattehia, Savukaista saahaksensa. Kalamiehet kaunihitkin Poltti piippunsa poroksi, Varsiansa vainusteli, Noita haisteli halulla, Nuoli vanhan varren päätä. Maantiellä matkamiestä Kun tämä tarvet tapasi, Tuli mielehen tupakka, Poltti reestänsä rehuja Haluhunsa hartahasti.
Noita poltti nuori kansa, Poltti vanhat vaivaksensa, Jost' on yskä yltynynnä, Räkätauti tarttununna, Jost' tuli nuoret nuurumahan, Tuli vanhat vaivan alle, Huonot huonohenkisiksi, Kun on juotu joutavia, Paljon poltettu pahoja, Tupakoitu turmioita.
Kyllä muistan muinoiselta, Kun tuli tupakkavuosi, Maahan lehtiä levisi, Mitk' oli tuumat tuttavilla, Mikä laatu langoksilla: Kun tutut yhtehen tulivat Kahenkesken kankahailla, Kohta toinen toisellensa Maistatteli massiansa, Siin' oli kestit keskinäiset, Pannut pantihin tulelle Kiiruhusti kiehumahan: Eipä nyt viitsi vierahalle Maistatella massiansa, Eikä oikaista osaansa, Toosoansa toisellensa; Kun on roskat rouhehina, Tupakkana tuomen kuoret, Pois on tullehet tututkin, Langotkin karannut kauvas.
Täst' on miehet mielipahalta, Savun tähen sairastavat, Mutt' ei tapa tämä tarve, Eikä saata sairahaksi, Eikä voita vuotehelle, Eikä tuota Tuonelahan: Nälkä miehen näännyttääpi, Kun vatsa vajalle jääpi, Saattaa se miehen sairahaksi, Voittaapi se vuotehelle, Tuottaa viimein Tuonelahan. Tämä on laulu laitettuna, Tämä on runo rustattuna, Kun olin omassa työssä Kerran kenkäsuutarina.
PIETARI KETTUNEN.
Pietari Kettusen elämästä ei tiedetä juuri muuta, kuin mitä hän itse seuraavassa runossa kertoo. Siitä näkyy että Kettunen oli kotoisin Vuokkiniemen pitäjästä Venäjän Karjalasta, että hän paljon oli Suomen puolella kuljeskellut, nähtävästi etupäässä "laukkuryssänä", vaikkei sitä nimenomaan runossa sanota, ja että hän Suomesta oli löytänyt itselleen valitun vaimon, kainaloisen kanan, Kilposen Marin, Vesan kylästä Kiimingiltä. Se tapa, jolla heidän avioliittonsa solmitaan, voipi jonkun mielestä näyttää liian kevytmieliseltä, mutta kauvempana sivistyksestä luonnon helmassa asuvissa ihmisissä on luonnollinen tunne vielä paljoa vahvempi ja varmempi, kuin enemmän sivistyksen saaneissa, ja tämä kohta on lukuun otettava arvosteltaessa. Kettusen naimisjuttu tulee niin erinomaisen sieväksi ja runolliseksi kohtaukseksi. Kun Lönnrot 1830-luvulla matkoillaan kulki Vuokkiniemellä oli Kettunen jo kuollut, mutta kiitettiin vielä olleen seudun parhaimpia runolaulajia. Sitä vastoin Mari, hänen leskensä, vielä eli yleisesti arvossa pidettynä ja pidettiin kelpaavana esimerkkinä vanhoille ja nuorille. "Jos kaikkein onnistuisi saada yhtä hyvät vaimot teidän maastanne, kuin Kettunen", sanottiin Lönnrotille, "niin eipä meidän omia tyttöjämme naitettaisikaan." — Pietari Kettusen sujuva runo naimisestansa Suomessa on painettu Kanteleessa 4:s osa s. 47 (käsikirjoitus Lönnrotin kokoelmassa Kirj. Seuran kirjastossa), ja ruotsiksi käännettynä erään toisen nähtävästi paremman ja täydellisemmän toisinnon mukaan R. Tengströmin kokoelmassa "Finskt Anthologi" s. 211. Turhaan olen koettanut saada tätä Tengströmin käyttämää kappaletta käsiini, joten on täytynyt painattaa runo edellisen mukaan, vaikka se varsinkin lopussa näyttää olevan kovin sekava; ainoastansa paikoittain olen voinut muuttaa säkeitten järjestyksen.
KETTUSEN NAIMINEN SUOMESTA.
Venäjällä veijo syntyi, Laps on kasvoi Karjalassa, Kasvoi vuotta kaksitoista Alla varjon vanhempainsa. Ensin päätänsä elätti Lapsimiesi laulamalla, Piennä kielen pieksämällä. Niin sattui Savossa käyä, Käyä pahki Paltamossa, Pitkin Pielisen rajoa, Siitä kulki Kuopiossa; Paltamon parahat ämmät Keitti liemen liukkahasti, Keveästi Kettuselle. Tuli mies mitä parasta, Puhkesi punaverille, Vaan tuli pikkaisen pilalle Ihmisparka itseänsä, Kohta kairoa vajalle; Paperista kaira pantu, Toinen tuohesta tukittu. Tuohi kääntyi käppärälle, Vei on mielen miehen päästä, Kaatoi miehen mieron tielle, Kuuksi päiväksi kululle. Passin otti Paltamosta, Viimein kiersi Kiimingille, Venähti Vesan kylälle, Lautamiehen lattialle.
Lautamies lakitta seisoi, Pani päälle paljahalle: "Mist' olet kotoisin vieras, Kosk' olet kovin korea, Vieras vikkelän näköinen? Oletko Oulusta oloa, Kaupungista kauppamiesi?"