Pentti Lyytinen on tuotteliaimpia Suomalaisia kansanrunoilioita, häneltä löytyy melkoinen joukko sekä runoja vanhalla runomitalla että uudemmanmuotoisia lauluja ja virsiä. Luonteeltaan oli hän hilpeä ja leikillinen. Seuraavalla tavalla kuvaa Julius Krohn v. 1860 (kirjassa Mansikoita ja Mustikoita II) Lyytisen ulkomuotoa ja luonnonlaatua. "Ken vaan Rautalammilla on käynyt, ei ole voinut olla huomaamatta Pentti Lyytistä, Toholahden keskievarin pientä, lystiä isäntää. Ukko on näöltään eriskummallinen. Vartaloltaan on hän vähäinen mutta laihanlainen (hän sanoo itsensä lyhyeksi Lyytiseksi, pieneksi Pentiksi); oikean käden sormet ovat kaikki käppyrässä (ukko leikillään sanoo herrain net semmoisiksi kopristelleen); harmaat hiukset valuvat hartioille asti; silmät punaiset ja aina kyyneleissä, vaan elävät ja hilpeät; koko mielenlaatunsa sekä puheensa leikillinen. Runoelmissaan, joita usein kirjoittaa virsikirjan runomittoihin, ilmoitaksen sama leikillisyys ja vähän teeskelty lapsellisuus kuin ukon luonteessakin."
Pentti Lyytinen syntyi Rautalammilla 18 p. tammik. 1783; vanhemmat olivat talollinen Olli Lyytinen ja hänen vaimonsa Katri Konttinen. Kolmenkymmen-vuotisena tuli hän kotivävyksi Toholahden keskievaritaloon, jonka sitten peri omaksensa. Nuorempana oli hän myöskin pitäjässään lautamiehenä ja kuudennusmiehenä. Vaan keskievarin virka ei näy oikein hyvin vaikuttaneen Pentti Lyytiseen, Sillä hän rupesi liian ahkerasti lasia kallistelemaan, ja se lienee myöskin tehnyt ennenaikaisen lopun hänen luottamusviroistaan. Keskievarina hän kuitenkin pysyi aina siksi asti kuin jo vanhuus tuli esteeksi, parina vuotena ennen kuolemaansa. Hän kuoli vasta 26 p. helmik. 1871. Lyytinen osasi itse kirjoittaa, jopa kirjoitti paremmin ja kauniimmin, kuin useimmat talonpoikaiset miehet siihen aikaan, joka seikka sekin epäilemättä vaikutti että häneltä on niin paljon runoja säilynyt. Suom. Kirjallisuuden Seuran kirjastossa säilytetään niitä suuri joukko omakätisiäkin v. Beckerin, Krohnin y.m. kokoelmissa. Hänen tunnetuin runonsa on runo "Kestikievarin virasta", joka vähän lyhennettynä on tähän painettuna. Suom. Kirj. Seuralle, jonka jäseneksi v. 1836 oli kutsuttu, on hän kirjoittanut kolmekin "kiitossanaa", joista yhden runo-, kaksi muuta uudenaikaisella mitalla.
KESTIKIEVARIN VIRASTA.
Jos on viljoa virassa, Jos on myötä mynttiäkin; Niin on piikit pistäväiset, Viran vieressä vihaiset. Keisarill' on kelpo lailla Kunniata kuuluisata, Vaan on harmi hartioilla, Valvottava valtikasta. Samoin sattuupi Savossa: Viriätkin virkamiehet Saapi harmista haleta, Kun ei jaksa jaaritella, Kiirehessä kirjoitella.
Kaikk' on kestikievaritkin Paljon joukon palveliat; Saapi valvoa varahin, Juosta juuri joutuisasti Yöt ja päivät pääksyttäisin, Tehä paljon palvelusta, Saapi siinä saappahatkin Kujasilla kunnon kyy'in, Vinkaiseepa virsut vielä Kipiästi kiirehessä. Yksi huutaa hulikkata, Toinen voita voivottaapi, Yksi toivoopi totia, Toinen pitäis punssipullon, Joku kaipaa kahviakin, Toinen vettäkin vetäisi; Vinkaiseepa viinaakin, Joka tuiskusta tuleepi.
Rustaa sitten ruokapöytä, Kanna siihen kaikenlaista, Siihen sovita sinapit, Siihen pienet pippuritkin. Kun on iltanen ihossa, Kun on ruumis ruokittuna, Laita sitten siistit sängyt, Joka puolelta puhasta, Kiiätäpäs kirppuryyppy Muutamillen Mooseksille, Jätä sitten jäähyvästi, Astupas ulos ovesta, Yritäpäs yöksi mennä Lepäämään leposijallen. Kohta parkuupi pihalla, Heliseepi herran kello, Jok' on ilkeetä ihollen, Korvillen kovin pahoa. Kun on uupunut unehen Päivän töistä päästyänsä, Nousepas ylös nopeesti Oman kumppalis kupeelta, Ukko jou'uppas urallen, Piitä pitkin askelinkin, Ala taaskin ammattisi. Pane pöyällen pötyä, Toimitapas toiset sängyt, Jos he yöksi yötyneepi. Ain' on pelko peittehenä, Maatessakin manttelina. Milloinkin minkin näköistä Saataneenkaan sarvipäätä.
Annas aika aamun tulla, Emäntä ensin käsihin, Kanna ensin kahvikuppi, Sitten laittele lökärit, Siihen sovita sokerit, Siihen ruskiat rusinat, Siihen katsele kanelit, Siihen kaikki kaunistukset. Kohotapas roppiryypyt, Vielä pienet piiskapiipat. Vyötä sitten vyöllä kiinni, Mit' on pantuna pesähän, Valjastapas valmihiksi Kyllä kymmenen hevoista, Piä värkkisi vireillä; Aivan äkkiä älyä, Jos et jou'u juoksemassa Saamahan sanan perästä, Kyllä tukka tuiskuaapi Herran kourissa kovissa.
Kunpa se ois kunnon herra, Joka tukkaani tuleepi, Niiaisinpa niskoillani, Pokkaisinpa polvillani, Että muistutti minua Virastani viisahasti. Mut kun kelvotoin ketale Tukkaani tuiskuttaapi, Se on häpiä hänellen Viimeisillä virstoillansa, Kun ei väärtiä vähäänä Pane palveluksistani. Vaan jos sopiipi valitus, Kyllä kynnet on kynässä, Ompa näpit näpperänä, Sormet sievästi sitoopi Valituksen valmihiksi — Katso tietä kansselihin Saamaan sakkoja lisäksi. Vapiseepi vaarin housut Monta kertoa kesässä, Kun on kuomi kunnollinen, Vaunut valmisna pihalla, Hevoiset hien pijassa Hojottavat hollin päässä, Narrin nahkoja vetävät, Oppineemmat outteleepi. Ja kun kulkee kunnon herra, Kun hän tuleepi tupahan, Ei hän kilju kiivahasti, Eikä äissänsä ärise, Ei se moiti muoniamme, Eikä väittele vähästä, Vaikk' on vajaata välistä Meiän miesten meiningissä; Maksaa ruuan runsahasti, Vähän päällenkin välistä. Viisautta viljavasti, Sekä tullessa torillen, Että mäillä mennessänsä; Iloksensa ihmisparka Katseleepi kaikin puolin Herran oikian oloa, Kulkemista kunnon herran.
Kuormansa on kummallakin, Vaivansa vaeltavilla, Toinen toistansa vetääpi Surun tiellä surkiasti. Matkamiehet me olemme, Keisarit ja kerjäläiset, Maaksi, mullaksi tulemme Matkan päähän päästyämme, Vaikka vaeltaa isosti, Yli määrän ylpiästi, Moni kelvotoin ketale, Matkustaissa maailmassa. Min' en tie'ä toisen töitä, Eikä toinen toisen öitä, Sen mä vaan saatan sanoa, Ett' on kuorma kummallakin.