KULKURUNO.
Isän' isä oli Olli, Minun isän' oli Olli, Olli on oma nimeni, Jok' olen syntynyt synkeässä Savonmaassa mainiossa, Hevossalon helpehillä, Kuin on piirissä pitäjään, Kerimäen kirkkokunnan. Siinä kasvoin kaunihisti Isän luona ilman syittä, Äitin armahan avuissa. Kosk' ol' vuosia kulunut, Elopäiviä paennut, Neljä päälle kymmenennen, Isä mulle ilmoittaapi, Äiti saatteli sanoiksi: "Kuules Olli poikaseni, Oma kantamain katala, Meill' olis mieli mies sinusta, Tehä taitava tekiä, Ompelia oivallinen, Vaattehien valmistaja. Kulje nyt kotoa kohta, Mene tuonne Mattson luokse, Kylään koipea Kerelin, Pennasen perintömaalle. Se on räätäli ramakka, Ompelia oivallinen, Opi siellä ompeluhun, Vaattehia valmistamaan."
Minä mielellä hyvällä Läksin kohta kulkemahan, Mattson luokse marssimahan. Siellä Matti mahtavasti Heti ompelun opetti, Antoi konstin kohastansa, Että leikata levyjä, Pitkin poikin piirustella. Sieltä taaskin tallustelin Isän luoks' ilolla mielin, Opin saatua oivallisen Kaikin paikoin kallohoni. Sitten vietin viisi vuotta Isän luona istuskellen, Vaattehia valmistellen.
Jopa isä ilmoittaapi, Äiti saatteli sanoiksi: "Kuules Ollo Poikolainen, Meill' olis sinua mieli Tuonne työnteä toella Puhoksehen puo'in päälle, Asettaa myös antajaksi Maksun eestä ihmisille, Jyvät, suolat suoritella." Minä taaskin tassimahan, Puhoksehen pötkimähän, Fabritiuksen vaatimalla. Heti tuonne tultuani, Kotoa kulettuani, Herra haasteli halusta, Puhui puhtaita sanoja, Kuin nyt ovat kuunneltavat: "Ma otan sinun, Olavi, Apumieheksen' asetan, Että lauat lastaillessa Lotjiloihin lueskelet. Vielä panen päälle puo'in, Antimanniksi asetan, Että suolat suoritella Maksun eestä ihmisille, Jyvät kanssa joutuisasti Mittakapalla mitata, Työväelle toimitella." Minä tuoss' toella kaikki Herran askareet ajelin Vuoen päivät päästä päähän, Päälle parin viikon verran.
Siitä vielä viipoittelin Kitehelle kerkiästi, Huilautin Hurtin luoksi, Jossa oppia ololta Päähäni paremmin saisin. Noko siitä selvitime, Poijes paikalta pakenin Pitkin tietä piirtämähän Ylös Ylä-Karjalahan, Liperihin liukkahasti, Jossa miehiä monia Löysin, herroja hyviä, Joitten tykö toimittime, Heti asumaan asetuin. Nyt olen ollunna oleva Liperissä liikkumatta.
Näin olen hoikka hoiperrellut, Maailmassa matkustellut Vuosikausia monia, Jotk' on lukuhun luettu, Kolmekskymmeneks ko'ottu, Vielä päälle päällisiksi Koko kolmen vuoen päivät. Jo olen jotakin nähnyt, Nähnyt myötä-, nähnyt vastoin- Käymisiä kaikin puolin, Joit' en saattane sanoa, Nimitellä nimikauen. Nyt olen kokenut kokoilla Kaikki mutkat, kaikki matkat, Kaikki työni toimitukset, Kaikki kirjaan kirjoitellut, Mukaellut muistokseni. Vaan en saatakkaan sanoa, Ihmisille ilmoitella, Minne viimein lykky viepi, Kunne onni ohjoaapi, Niinkuin sanoo sananlasku, Valittaa tarina vanha: Sijan tieän kussa synnyin, Paikan kaiken kussa kasvoin, En tieä sitä sijoa. Kuhun kuoleman pitääpi.
MATTI PUHAKKA.
Matti Puhakka syntyi Kontiolahdella 24 p. huhtik. 1816; hänen vanhempansa olivat talollinen Juhani Puhakka ja Greeta Kärkkäinen. Isä oli ankara mies, joka ei sallinut lasten viettää tyhjäntoimittajan päiviä, vaan otti heidät jo pieninä mukaansa työhön metsälle. Jo 15-16-vuotiaana sai Antti, kun isä kuoli, ruveta Heinävaaran vasta aljetun uutistalon isännäksi; vanhan talon oli isä jo eläessään antanut vanhimmalle pojalle. Ensin oli Puhakalla kovat ajat uudessa talossaan, paikka oli vesiperäistä ja hallanarkaa. Mutta vähitellen murheet vähenivät ja hän voi ruveta ajattelemaan emännän hankkimista taloon. Semmoinen oli myöskin ehdolla, mutta oli olemassa paha este: Antti Puhakka ei vielä osannut lukea eikä siis ollut ripillä käynyt; vaan ihanan palkkion toivossa tuli hän pian mainioksikin lukiaksi. Sen jälkeen lähdettiin kosiomatkalle, joka hyvin onnistuikin, vaikka Puhakka ei ollut huolinut ottaa pitäjän tunnettua puhemiestä mukanaan, oli vain lähtenyt omalla uhallaan erään tuttavan kanssa. Avioliitto tuli varsin onnelliseksi, eikä häiriytynyt kielikellojenkaan kuiskeista. Mainittakoon tässä suhteessa tapaus, joka todistaa Puhakan avonaista ja luulematointa mieltä. Hänen nuorta vaimoansa paneteltiin Puhakalle siitä että muka osoitti liian suurta hellyyttä erästä talon renkiä kohtaan. Vaan Puhakka vastasi hymysuin: "ei hänellä ole mitään viekkautta vatsassaan, mutta hänellä onpi yhtä leikkisä luonto kuin minulla itsellänikin". Ja renki jäi vielä moneksi vuodeksi talon palvelukseen.
Antti Puhakka oli vilkas, toimelias mies ja saavutti pian sen kautta kunnioitetun aseman kotipaikoillaan. Hän harrasti parannuksia maanviljelyksessä ja oli muassa kaikissa toimissa paikkakuntansa hyödyksi ja edistykseksi, esim. Höyttäisen laskemisessa. Mutta myöskin yleisempiin asioihin käänsi hän huomionsa ja kirjoitti jo nuorempana miehenä mainion runonsa "Tuhman Jussin juttureissu", joka lienee sattuvin iva, mitä on kirjoitettu Ruotsin kielen valtaa vastaan oikeustoissa meidän maassa. Se arvo, jota Puhakka paikkakunnassaan oli voittanut, aikaan sai sen, että hän valittiin jäseneksi v:n 1862 Tammikuun-valiokuntaan, jossa asioita valmisteltiin jälleen pitkän loman (1809-1863) jälkeen kokoontuville valtiopäiville. Useimmilla valtiopäivilläkin vv. 1863-82 (paitsi 1867) Puhakka sitten oli tuomiokuntansa (Liperin) edusmiehenä talonpoikaissäädyssä, ja otti ahkerasti, joskus runomuotoonkin pukeutuneilla lausunnoilla, osaa keskusteluihin. — Mielipiteiltään on Puhakka, niinkuin ylläolevastakin näkyy, edistyksen mies. Hänellä on avoin silmä, avoin mieli, joka mielellään uutta vastaanottaa, eikä aina kiihkeästi vanhasta riipu. Kaikilla ennakkoluuloilla, pontta puuttuvilla vanhoilla laitoksilla on ollut hänessä leppymätöin vastustaja. Siinä, että kaikille niin paljo kuin mahdollista valmistetaan tilaisuutta kehittyä vapaasti, oman luontonsa mukaan, näkee hän yhteiskunnan parasta. Hän menee tässä suhteessa pitemmälle kuin yleensä meidän talonpoikainen kansamme, niinkuin on näkynyt hänen lausunnoistaan valtiopäivillä. Elinkeinovapaus, uskonnonvapaus y.m. eivät hänen mielestänsä ole kammottavia asioita, vaan päämäärä, johonka on pyrittävä.
Erään lukkarin Juveniuksen avulla oppi Antti Puhakka kirjoittamaan, huolimatta siitä että pitäjän pappi neuvoi häntä olemaan vaivaamatta itseänsä semmoisella talonpojalle tarpeettomalla taidolla. Halua kirjallisuuden lukemiseen mainitaan hänen saaneen kerran kun kirveellä haavoitettuansa itseänsä jalkaan täytyi pitkät ajat maata sairasvuoteella. Raamatun hän silloin luki kannesta kanteen. Suurta ihastusta hänessä nosti Suomalaisen uskonnollisen runouden mestariteos Calamniuksen yksinkertainen vaan kaunis "Ilolaulu Jesuksesta". Vaan ennakkoluuloista vapaata mieltänsä hän silloinki näytti. Samaan aikaan hän kutsutti luoksensa sairasvuoteensa ääreen erään ympäristöllä tunnetun tietäjän ja laulatti tällä itsellensä vanhoja loihtuja, noita syntyjä syviä, joihin Suomen kansa ammoisina aikoina oli viisautensa pannut. Tietäjä luuli Puhakan luottavan hänen loitsujensa voimaan, mutta Puhakkaa ainoastaan huvitti kuulla vanhoja runoja laulettavan. Epäilemättä ne vaikutukset, joita Puhakka tuolloin sairasvuoteellaan koki, ovat suuresti vaikuttaneet hänen runouteensa. Tähän painetussa pikku runossa "Lauluin tiedännästä" esim. näemme hänen jäljittelevän vanhaa loitsua.